Eksoduksen Jumala

Saarna Lappeenrannassa SLEY:n Armonkallion kappelissa 15.4.2012.
---

Rakkaat ystävät, armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta. Tänä sunnuntaina vietämme kirkkovuoden kierrossa ensimmäistä sunnuntaita pääsiäisestä. Olemme saaneet jälleen tänä pääsiäisenä iloita Kristuksen ylösnousemuksesta ja siitä, miten Hän, Herramme ja Jumalamme, oli meille lampailleen uskollinen kuolemaan saakka. Apostolien tekojen 13. luvussa asia kiteytetään kauniisti näin:

"Me julistamme teille ilosanoman: Minkä Jumala lupasi meidän isillemme, sen hän on täyttänyt meille, heidän lapsilleen. Hän on herättänyt Jeesuksen kuolleista, niin kuin toisessa psalmissa sanotaan: -- Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin.”

Lupaukset, uskollisuus, lapseus, vanhemmuus. Ihmissuhteet ja niissä ilmenevät kauniit asiat ovat monilta osin heijastusta näistä taivaallisista suhteista, jotka Jumala on synnyttänyt ja luonut. Isä-Jumala rakastaa poikaansa ja lupaa lähettää Hänet pelastamaan maailman, ja samoin Poika-Jumala uskollisesti rakastaa morsiantaan, seurakuntaansa. Jumala vertaa monin eri tavoin sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa itseään sulhaseen ja seurakuntaa morsiameen. Efesolaiskirjeen viidennessä luvussa voimme lukea, miten kaunis ja ehdoton on tämä Jumalan rakkaus meitä kohtaan. Jakeet 25-27.

”Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä.”

Ajatellaanpa hetki, millainen puoliso seurakunnalla on Raamatun mukaan. Termillä ”seurakunta” viitataan siis tässä siihen lankeilevien pyhien joukkoon hamasta Aadamin päivistä asti, jotka kuitenkin ovat laittaneet uskonsa ja toivonsa armon Jumalaan. Tähän joukkoon mekin saamme yksin armosta kuulua. Mutta Pyhä Raamattu ja Israelin kansan historia on myös suorastaan tuskallinen kuvaus siitä, miten Herra uudelleen ja uudelleen tarjoaa kättään rakastetulleen, seurakunnalle, mutta rakastettu juoksee milloin minkäkin epäjumalan ja synnin perässä. Emme mekään ole sen parempia, eivätkä sukupolvet ennen meitä tai meidän jälkeemme.

Mikä on Kristuksen vastaus kaikkeen tähän, kun hänen morsiamensa on kerta toisensa jälkeen liannut itsensä ja juossut muiden rakastajien perässä. Mikä olisi inhimillinen vastaus? Eikö inhimillinen vastaus olisi vain antaa olla. Jumalalle ei olisi ollut konsti eikä mikään vain painaa reset-nappulaa ja hylätä uskoton vaimonsa eli seurakuntansa, kuten vaimo oli hylännyt hänet. Hän olisi aivan hyvin voinut vain sanoa ”nyt riittää, sanon liittomme irti”, luoda uudet ihmiset ja unohtaa, että entisiä on koskaan ollutkaan.

Mutta meidän Jumalamme ei ole Jumala, joka uudelleenavioituu. Jumalan, Kaikkivaltiaan, ratkaisu on Poikansa kautta ja Pojassaan astua keskellemme lihaan ja heikkouteen. Hänen ratkaisunsa on kärsiä maailman kammottavin kärsimys kiittämättömän seurakuntansa puolesta, pelastaa morsiamensa kuoleman kielistä, maksoi mitä maksoi.

Rakkaat ystävät, tämä on Jumalan teko. Luterilaiseen traditioon kuuluu olennaisella tavalla syvä tietoisuus siitä, että totisesti me olemme kykenemättömiä itseämme auttamaan. Ilman Jeesusta olisimme syntiemme raskauttamina matkalla iankaikkiseen kadotukseen. Jos Jeesus olisi uudelleenavioitunut ja ottanut uuden morsiamen uskottoman seurakuntansa tilalle, ei meillä olisi iankaikkista elämää. Mutta nyt saamme iloita Apostolien tekojen 13. luvun sanoin:

”Daavidin jälkeläisistä Jumala on lupauksensa mukaan antanut Israelille Pelastajan, Jeesuksen.”

Edelleen Psalmien kirjasta voimme myös löytää lukemattomia esimerkkejä ihmisen kiitollisuudesta Jumalan pelastusteon edessä. Esimerkiksi psalmissa 116  iloitaan sydämellisesti siitä, miten Jumalan teko on tehnyt sen, mitä ihmisen teot eivät ole voineet tehdä. Psalminkirjoittaja valittaa tilaansa sanoen 'Kuoleman paulat piirittivät minut, tuonelan ahdistukset kohtasivat minua; minä jouduin hätään ja murheeseen. Mutta minä huusin avukseni Herran nimeä: "Oi Herra, pelasta minun sieluni!"'  ja muutamaa jaetta myöhemmin kirjoittaja iloitsee Jumalan teosta: ”Sillä sinä olet pelastanut minun sieluni kuolemasta, minun silmäni kyynelistä, jalkani kompastumasta.”.

Totisesti, eivät terveet tarvitse parantajaa, eivätkä pelastautumiskykyiset pelastajaa. Me emme ihmisinä koskaan tule käsittämään sen pelastustyön syvyyttä, jossa me, ihmiskunta, olemme olleet kyynelsilmin ja kompastellen tiellä kohti kuolemaa, mutta Jeesus, Juudan leijona, asettui poikkiteloin elämämme tielle sanoen ”Se on täytetty”. Monet meistä ovat saaneet jo lapsikasteen armossa kohdata tämän Juudan leijonan, jonka armo on vuodatettu kasteveden kautta meidänkin elämäämme vaikuttaen uudestisyntymisen ja elämän. Kastehetkestämme alkaen on Jumala itse siunannut meitä läpi vuosien, lahjoittaen meille uskon ja varjellen sitä, tähän päivään asti.

Rakkaat ystävät, tämän sunnuntain tekstit vievät meidät myös ihmettelemään niitä Jumalan pelastustöitä, jotka sekä konkreettisesti että esikuvallisesti ilmenevät Jumalan valitun kansan, juutalaisten, kohdalla. Pois se Herrastamme, että Hän olisi lopulta todennut ”äh, antaa olla, ei tästä niskuroivasta kansasta mihinkään ole, otanpa tästä uuden kansan itselleni”. Ei edes siinä tilanteessa, kun juutalainen kansa torjui messiaansa ja evankeliumin, jolloin peite laskeutui heidän silmilleen. Kuten Raamattu julistaa toisessa Korinttolaiskirjeessä, vielä eräänä päivänä ”heidän sydämensä kääntyy Herran puoleen, peite otetaan pois.”

Vanhan testamentin profeetallisissa kirjoituksissa onkin lukemattomia ennustuksia ja rohkaisun sanoja siitä, miten Jumala rangaistuksena karkottaa juutalaiset pakanakansojen sekaan, mutta vielä yhtenä päivänä hän kokoaa oman kansansa omaan maahansa ja pelastaa sen. Profeetta Sakarjan kirjan kahdeksannessa luvussa jakeessa 13 Herra sanoo:

”Niin kuin te, Juudan ja Israelin heimot, olette olleet kansojen keskuudessa merkkinä minun kirouksestani, niin te tulette olemaan merkkinä minun siunauksestani, kun minä olen pelastanut teidät. Älkää pelätkö! Rohkaiskaa mielenne!”

Samoin profeetta Hesekiel julistaa luvussa 36 Herran sanan:

”Minä otan teidät vieraiden kansojen keskeltä, minä kokoan teidät kaikista maista ja tuon teidät omaan maahanne.”

Jota profeetta Aamos luvussa 9 kauniisti säestää sanoin:

”Minä istutan heidät maahansa, eikä heitä enää revitä irti maasta, jonka minä olen heille antanut, sanoo Herra, sinun Jumalasi.”

Jos lukisin kaikki ne raamatunkohdat, jotka puhuvat Jumalan ikuisesta uskollisuudesta kansaansa kohtaan ja siitä, miten hän tulee heidät pelastamaan ja antamaan heille maansa takaisin, olisimme täällä iltaan asti. Mutta se, että sisäistämme tänäkin pääsiäisenä sen tuhansien vuosien halki kulkeneen Raamatun ilosanoman Jumalan uskollisuudesta ja pelastustyöstä on koko pääsiäisen ydin. Meidän Herramme on uskollinen. Meidän Herramme ei hylkää.

Roomalaiskirjeen 11. luvussa julistetaan tästä sanoin:

Kysyn siis: ei kai Jumala ole hylännyt omaa kansaansa? Ei toki! Olenhan minäkin israelilainen, Abrahamin jälkeläinen, Benjaminin heimoa. Ei Jumala ole hylännyt kansaansa, jonka hän edeltäkäsin on valinnut.

Samoin kuin siis Herra aikoinaan johti juutalaisen valitun kansansa pois Egyptin orjuudesta Mooseksen eksoduksessa, joka siis on pääsiäisen alkuperäinen merkitys ja jota myös Jeesus ja opetuslapset kokoontuivat viettämään ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemista, johtaa Herra myös tänä päivänä meidät, juutalaiseen omaisuuskansaan oksastetut pakanakristityt, pois synnin orjuudesta iankaikkiseen elämään. Luen jakeesta 17.

Jos jalosta oliivipuusta on katkaistu oksia ja jos sinut, joka olet peräisin villistä oliivipuusta, on oksastettu oikeiden oksien joukkoon niin että olet päässyt osalliseksi puun juurinesteestä, älä ylvästele alkuperäisten oksien rinnalla! Mutta jos ylvästelet, muista, ettet sinä kannata juurta vaan juuri kannattaa sinua.

Pääsiäisenä huomiomme tuleekin kiinnittyä tähän viinipuuhun, Kristukseen, jonka oksia me pakanatkin saamme oksastuksen kautta olla. Tästä puusta leikataan irti ne oksat, jotka paatuvat ja kääntävät selkänsä Jeesuksen kutsulle, olivat ne sitten luonnollisia oksia, se on, juutalaiseen kansaan kuuluvia, tai oksastettuja oksia, se on, pakanakansoihin kuuluvia. Mutta pääsiäisen sanoma on myös sanoma, joka tulee vielä eräänä päivänä kietomaan myös koko täyteyteensä koko sen irtileikattujen luonnollisten oksienkin joukon, eli sen juutalaisen kansan paatuneen osan, joka nyt vielä ei ole ottanut Jeesusta vastaan messiaanaan. Luen vielä Roomalaiskirje yhdentoista lopusta:

Veljet, jotta ette olisi oman viisautenne varassa, teidän tulee tuntea tämä salaisuus: paatumus, joka on kohdannut osaa Israelin kansasta, kestää siihen asti kun muista kansoista koottava määrä on tullut täyteen. Sen tapahduttua koko Israel on pelastuva, niin kuin on kirjoitettu: -- Siionista on tuleva Pelastaja, hän poistaa jumalattomuuden Jaakobin jälkeläisistä. Ja tämä on minun liittoni heidän kanssaan: minä otan pois heidän syntinsä. Evankeliumin torjuessaan he ovat Jumalan vihollisia, teidän tähtenne, mutta valinnan perusteella he ovat Jumalalle rakkaita, isien tähden. Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua.

Rakkaat ystävät, tämä on Jumalan Sana. Jeesus Kristus elämällään, teoillaan ja ylösnousemuksellaan totisesti täytti kirjoitusten ennustukset ja avasi tien taivaaseen sekä viinipuun luonnollisille oksille, se on, juutalaisille, että oksastetuille oksille, se on, pakanoille. Tämä perustuu täysin suoraan niihin ennustuksiin, joita Jeesuksesta on kirjoitettu jo satoja, jopa tuhansia vuosia ennen hänen lihaksi tulemistaan. Ainakin opetuslapsille tämän totuuden sisäistäminen oli kuitenkin vaikea pala. Esimerkiksi Luukkaan evankeliumin 24. luku kertoo tilanteesta, jossa tämä ihmeellinen totuus kirjoituksiin sitoutuvasta Jumalasta väännetään niin sanotusti rautalangasta ihmetteleville opetuslapsille. Luen jakeet 44-48.

”Jeesus sanoi heille: "Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu." Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Hän sanoi heille: "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat.”

Tämä kaikki on Jumalan teko, ei ihmisen teko. Jumala on itse kirjoituttanut ennustukset, jotka hän itse täytti. Edes näiden messiasennustusten ja muiden kirjoitusten ymmärtäminen ei ole ihmisen teko, vaan Jumalan teko. Ei Raamatusta löydy mitään puhetta oma-aloitteisesta tulkinnasta ja tulkitsemisesta, eikä siitä, että meidän olisi muka mahdotonta tietää, mikä on Jumalan tahto ja mikä on totta. Kuten Herramme Jeesus kristus edellä luetussa kohdassakin ”avasi opetuslasten mielet” ymmärtämään kirjoitukset, samoin myös tänä päivänä Kristus Pyhän Henkensä kautta avaa niiden silmät, jotka haluavat olla uskollisia Raamatun Sanalle eivätkä tulkita sitä omiin tarkoituksiinsa. Meidän ihmisten ei tule ottaa asennetta ”minä tulkitsen Raamattua” vaan meidän tulee nöyrtyä ja todeta ”tulkitkoon Raamattu minua”.

Rakkaat ystävät, olemme tänään saaneet ihmetellä Jumalan uskollisuutta ja sitä, että hän ei hylkää kansaansa, eikä siihen oksastettuja. Olemme saaneet huomata, kuinka kirjoitukset ovat toteutuneet ja Jeesus on avannut ihmisten mieliä vastaanottamaan Jumalan Sanan ja huomaamaan sen tuhansien vuosien halki kulkevan pelastushistorian, jossa eksoduksen Jumala johtaa kansansa pelastukseen ja parannukseen. Vietämme pääsiäistä eksoduksen kunniaksi ja muistoksi. Jeesuksen ristinkuolema, täydellisen pääsiäislampaan teurastaminen ja kaikkien Jumalan lapsien eksodus synnin orjuudesta on pääsiäinen ydinmerkitys, jonka esikuva pääsiäisen ensimmäinen merkitys, eli Israelin kansan eksodus Egyptistä, oli. Mutta Egyptin eksodus ei jäänyt ainoaksi esikuvaksi, jota katsoessaan kaikki kansat voivat ihmetellä Jumalan uskollisuutta ja nähdä, ikään kuin kuvastimessa, Jumalan pelastustyön suuruuden. Raamattu puhuu nimittäin myös monista muista eksoduksista, jotka ovat toteutuneet ja tulevat toteutumaan, koskien juutalaista kansaa. Näistä viimeisin alkoi toisesta maailmansodasta.

Hiljentäkäämme nyt siis sydämemme pohtimaan vuoden 1945 pääsiäistä. Tilanteen tausta on se, että kun Jerusalemin toinen temppeli tuhottiin vuonna 70 jKr, juutalaiset ajettiin lähes kaksi vuosituhatta kestävään pakkosiirtolaisuuteen, diasporaan. Diasporan aikana juutalaisten keskuudessa vakiintui tapa toivottaa pääsiäisen viettämisen jälkeen toisilleen haikeasti ”Ensi vuonna Jerusalemissa.” Tämä toivotus ja unelma tuntui kuitenkin vaipuvan täysin tyhjiin, kun maailma oli juuri todistanut noin 6 miljoonan juutalaisen kansanmurhan Hitlerin sotakoneen toteuttamana. Perkele tuntui saaneen murskavoiton ja estäneen juutalaisten uuden eksoduksen lopullisesti. Ei Hitler suotta kutsunut suunnitelmaansa juutalaisten joukkotuholle nimellä ”Endlösung der Judenfrage” suomeksi ”juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu”.

On muistettava, että Perkele kyllä tuntee Raamatun, paljon paremmin kuin me. Mutta samoin kun hän yritti estää Jumalan profeetallisten suunnitelmien täytäntöönpanon teloituttamalla Jeesuksen ristillä, kuvitellen näin tekevänsä tyhjäksi messiaslupauksen, hän itseasiassa tahtomattaan toteutti sen täsmälleen Jumalan suunnitelmien mukaisesti. Samoin luuli Perkele Hitlerin hirmuvallan kautta onnistuvansa lopullisesti tuhoamaan Jumalan mahdollisuudet toteuttaa juutalaista kansaa koskevat eksoduslupaukset.

Toisin kuitenkin kävi. Liittoutuneiden edetessä Euroopassa oli pääsiäiseen 1945 mennessä jo vapautettu jäljellä olevista isoista keskitysleireistä muun muassa Majdanekin ja Auschwitzin leirit. Pääsiäisen aika merkitsi kuitenkin lopullista iskua keskitysleirijärjestelmälle ja Saksan sotakoneelle. Huhtikuun aikana jäljelle jääneistä leireistä vapautettiin muun muassa Buchenwaldin, Sachsenhausenin, Bergen-Belsenin, Dachaun ja Ravensbrückin keskitysleirit, ja toukokuun alkupuolella vapauden saivat loputkin, kuten Mauthausenin ja Theresienstadtin, suuret keskitysleirit. Pelkästään edellä mainituissa leireissä oli ehditty sodan aikana tuhota reilusti yli 1,6 miljoonaa ihmistä, joista valtaosa oli juutalaisia.

Edelleen huhtikuussa 1945 Hitler teki itsemurhan bunkkerissaan, sinetöiden Saksan sotakoneen lopun, ja johtaen Saksan  totaaliseen antautumiseen kaikilla rintamilla toukokuun aikana. Pääsiäisen aika 1945 merkitsi siis sekä Euroopan juutalaisille, että toisaalta myös monille tunnustaville kristityille, kuten saksalaisen Dietrich Bonhoefferin edustaman Tunnustuskirkon jäsenille, perinpohjaista Perkeleen työn romahdusta ja jäljellä olevien juutalaisten vapautusta holokaustin keskeltä. Matkaa täydellisestä pimeydestä, kyynelten ja kuoleman varjon maasta elävien maahan ja vapautukseen.

Historiasta tiedämme, miten tämän hirvittävän sodan ja verenvuodatuksen perintönä tapahtuikin lopulta se Viikunapuun ihmeeksi kutsuttu tapahtuma, jota suuri osa kristikunnastakin oli ennen pitänyt hulluna ajatuksena. Juuri se kehityskulku, joka alkoi keskitysleirien kauhuista, johti lopulta siihen, että juutalainen valtio perustettiin Luvatun maan alueelle Raamatun profetiat täyttäen vain kolme vuotta myöhemmin pääsiäisajan päättävänä helluntaiaikana toukokuussa 1948. Tämän valtion Jumala itse lahjoitti juutalaisille yksin armosta käyttäen maallisia hallitsijoita välikappaleenaan. Näin sai alkunsa juutalaisen kansan uusi eksodus, jossa saa täyttymyksensä sekä vuosisatainen kaipaus ”Ensi vuonna Jerusalemissa” että lukemattomat Raamatun profetiat. Tämä eksodus on edelleen käynnissä tänäkin pääsiäisenä ympäri maailmaa.

Vielä eivät kuitenkaan ole toteutuneet ne Roomalaiskirjeen sekä muiden Uuden ja Vanhan Testamentin kirjojen profetiat, jotka ennustavat koko juutalaisen kansan ottavan vastaan Jeesuksen messiaanaan. Näyttämö on kuitenkin jo asetettu taivaallisen rakkaustarinan huipennukselle. Me pakanakristityt saamme olla etuoikeutettuja siinä, miten meillä on kunnia toivottaa rauhaa Jerusalemille ja tulla osalliseksi siitä siunauksesta, joka juutalaiskansaan on vuodatettu; kansaan, johon meidät on oksastettu yksin armosta Jeesuksen tähden. Saamme olla osa sitä vuosituhansia jatkunutta historiaa, jossa Jumala tavoittelee morsiantaan. Saamme lukea Pyhästä Raamatusta, miten Jeesus, messias, täytti hänestä lausutut ennustukset. Saamme huomata, kuinka Jumala on lupaustensa mukaisesti johdattanut valitun kansansa takaisin Israelin maahan, samoin kuin hän on myös johtanut koko seurakunnan, koostuen sekä Jeesukseen uskovista juutalaisista että pakanoista, hengellisestä pakkosiirtolaisuudesta hengelliseen Jumalan valtakuntaan. Lainaten Psalmia 116:

”Nyt olen saanut rauhan, Herra piti minusta huolen. Hän pelasti minut kuolemasta, hän säästi silmäni kyyneliltä, ei antanut jalkani astua harhaan. Minä saan vaeltaa Herran edessä elävien maassa.”

Aamen.

Paimenvirka ja kielletty hedelmä

Artikkeli on julkaistu Ristin Voitto -lehdessä 22.2.2012
---

Jatkona Ristin Voiton numerossa 50/2011 julkaistulle kirjoitukselleni haluaisin vielä ottaa kantaa muutamiin näkökulmiin koskien keskustelua naispaimenuudesta.

Teologian maisteri Mailis Janatuinen opetti eräässä naisen asemaa käsitelleessä TV7:n ohjelmassaan siitä, miten ihana ja korvaamaton asia on hengellinen äitiys. Jopa Roomalaiskirjeen kirjoittaja tarvitsi Raamatun mukaan oman hengellisen äidin (luku 16). Missä sitten ovat tämän päivän hengelliset äidit?

Traagista kyllä, meidän aikanamme monet seurakunnan äideiksi luodut haluavatkin isiksi – seurakunnan johtajiksi – vastoin luomisjärjestystä. Samoin monet seurakunnan isähahmot – paimenet – eivät noudata Raamattua eivätkä kanna vastuutaan palvelijajohtajan virassaan. Elämme monin tavoin isättömyyden ja äidittömyyden aikakautta sekä perheissä että seurakunnissa. Sukupuolten keskinäinen täydentävyys ja raamatullinen johtajuusmalli tahdotaan häivyttää ja ihmisestä tehdään ei-sukupuolinen neutri äärimmillään jopa gnostilaisia vivahteita saavalla tavalla.

Raamatun viesti seurakunnallista kutsumusta kokevalle naiselle on kuitenkin selkeä: sinä olet arvokas ja tärkeä ja olet tervetullut palvelemaan monilla eri armolahjoilla esimerkiksi ylistyksessä, evankelioinnissa, jumalanpalveluksen ulkopuolisessa raamatunopetuksessa, profetoinnissa, sielunhoidossa, naistentyössä, nuorisotyössä sekä hengellisenä äitinä tai sisarena.

Ihminen ei kuitenkaan koskaan muutu. Paratiisissakin Jumala oli luonut upean puutarhan täynnä ihania hedelmiä ihmisen hyväksi. Ainoastaan yhdestä puusta Jumala kielsi häntä syömästä.

Samoin paimenuuden osalta Jumala on Raamatun mukaan asettanut ainoastaan yhden palvelutehtävän erilleen ja kieltänyt naisia siihen ryhtymästä: seurakunnan apostolisen paimenviran.

Rukoukseni onkin, että miehet ottaisivat opikseen paratiisin Aadamin selkärangattomuudesta perheen päänä. Missä ihmeessä oli Aadam, kun Eeva maistoi kiellettyä hedelmää?

Miten on tänä päivänä? Eikö miesten tulisi kunniallisella auktoriteetilla kantaa vastuunsa seurakuntien ja kotien johtajina suojellen seurakuntalaisia, naisia ja lapsia harhaopeilta ja eksytyksiltä? Vai pelkäävätkö he leimautumista ja valtavirtaa vastaan asettumista sortuen siten itsekin hyväksymään kielletyn hedelmän?

Samoin rukoilen, että naiset ottaisivat opikseen paratiisin Eevan tottelemattomuudesta, kun hän ohitti Jumalan sanan ja toimi sisäisten tuntemustensa ja mielipiteittensä mukaan. Eikä ihme, näyttihän kielletty hedelmä ihanalta ja hyvältä.

Entä tämän päivän seurakunnissa? Eikö naisten tulisi tarkasti kiinnittää huomionsa siihen, että usko ja oikea elämä perustuu yksin Raamattuun eikä kenenkään sisäisiin tuntemuksiin ja mielipiteisiin? Eikö naisten tulisi iloita, palvella ja olla ylpeitä itsestään naisina ja äiteinä – sen sijaan, että he tavoittelisivat paimenille ja perheenisille osoitettua palvelijajohtajan asemaa?

---

Lisäykset:
Kiitos Miika Peltoselle rohkaisevasta
palautteesta seuraavassa lehdessä.

Kiitos Soili Haveriselle ja Mailis Janatuiselle aihetta käsitelleestä teoksesta "Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli".

Helluntailaiset, älkää toistako luterilaisen kirkon virheitä!

Artikkeli on julkaistu Ristin Voitto -lehdessä 14.12.2011.
---

Olen seurannut surullisena keskustelua, jota minullekin rakkaan Suomen helluntailiikkeen sisällä on viime aikoina käyty siitä, pitäisikö seurakunnassa hyväksyä naispaimenuus. Liikkeen sisäiset paineet naisten vanhimpana ja johtavana pastorina toimimisen hyväksymiseen näyttävät olevan suuria. Niitä voi verrata siihen paineeseen, joka itselleni sydäntä lähinnä olevassa evankelis-luterilaisessa kirkossa johti naispaimenuuden hyväksymiseen vuonna 1986.

Kirkolliskokouksen tuolloinen päätös laukaisi peruuttamattoman kehityskulun, joka on johtanut kirkkomme radikaaliin liberalisoitumiseen. Ajatukset ”nykyään tiedämme paremmin”, ”Raamatun opetukset ovat kulttuurisidonnaisia ja vanhentuneita” ja ”emme voi kieltää ihmistä toteuttamasta omia subjektiivisia tunteitaan ja kutsumustaan” ovat valloittaneet kirkon, luomiskertomuksen käärmeen puhetta heijastellen. Kirkossa on hylätty Raamatun sana ja kumarrettu sen sijaan yleistä mielipidettä, ihmisviisautta, lihan himoja ja moniarvoisuutta.

Tämän seurauksena Raamattuun sitoutuvat herätysliikkeet ja järjestöt on ajettu kirkon vihatuimpaan marginaaliin. Niiltä viedään määrärahat, niitä pilkataan ja ne mustamaalataan kirkollisella ja poliittisella propagandalla fundamentalistisiksi ja vaarallisiksi änkyrälahkoiksi. Tulilinjalle ovat joutuneet myös Raamattuun sitoutuvat paimenet. Heistä osa on pantu viralta, koska he eivät ole suostuneet kumartamaan kirkon valtaa, vaan ovat noudattaneet ja opettaneet sitä, mitä Raamattu opettaa.

Paimenuus on seurakunnan selkäranka. Ei Jumala ole turhaan Raamatussa määrännyt seurakuntaan apostolista ja patriarkaalista virkajärjestystä, jossa mies on luomisjärjestyksen mukaisesti vaimon pää sekä perheessä että seurakunnassa. Onkin hyvin luonnollista, että Raamattu kieltää selväsanaisesti naiselta opettamisen seurakunnankokouksissa ja kehottaa sen sijaan terveeseen alamaisuuteen.

Konkreettisen esimerkin siitä, mitä paimenuuden selkärangan katkeamisesta on seurannut, antaa tuore Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kati Niemelän tutkimus naispaimenuuden vaikutuksista. Hänen kiteytetty havaintonsa oli, että naispaimenet olivat keskimäärin ylivoimaisesti liberaalimpia kuin miespaimenet ja että naispaimenet ovat vaikuttaneet merkittävällä tavalla Raamatun sanasta luopumiseen luterilaisessa kirkossa etenkin seksuaalisuuden, rukouselämän ja raamattukäsityksen alueella. Suosittelenkin lämpimästi tutkimusta jokaisen helluntailaisen paimenen luettavaksi. Tutkimus löytyy helposti Googlen avulla.

Haluan antaa nöyrästi mutta varmasti jokaisen helluntailaisen vastuunkantajan sydämelle painavan varoituksen sanan: älkää seuratko meidän evankelis-luterilaisen kirkkomme tietä, älkää luopuko apostolisesta virkajärjestyksestä ja älkää hyväksykö sen tilalle sukupuolineutraalia paimenuutta. Jumala ei ole turhaan antanut näistä asioista erehtymätöntä ja sitovaa opetusta Raamatussa meidän noudatettavaksemme, onhan hän itse suunnitellut sekä miehen että naisen omiin tehtäviinsä.

Suomen, Ruotsin ja monien muiden Raamatusta luopuneiden luterilaisten kirkkojen teologinen perikato on tässä asiassa varoittavana esimerkkinä. Siksi pyydän: älkää toistako niiden tekemiä virheitä.

Epäpyhää vallankäyttöä

Artikkeli on julkaistu viikon 31 Ristin Voitto -lehdessä, sekä versio artikkelista saman viikon Sanansaattaja-lehdessä.
---

Voisi olettaa, että neutraalius tai edes totuudenmukaisuus olisi jonkinlainen arvo journalismissa. Sen sijaan totuus on hyvin usein ensimmäinen asia, joka lentää romukoppaan haettaessa vesi kielellä omaa aatemaailmaa tukevaa jutuntynkää. Media on vallankäyttäjä, ja valta tunnetusti juovuttaa.

Jokainen mediaa seuraava kristitty voi tehdä viime kevään herätysliikkeiden vastaisesta vihakampanjoinnista omat johtopäätöksensä, mutta kymmenien ihmisen hengen vaatineen veriteon luulisi olevan sentään tilanne, jolloin löydettäisiin muuta tekemistä kuin liberaalin agendan ajaminen murhattujen kustannuksella. Mutta kuten arvata saattoi, riuhtaisi media itsensä valtoimeksi havaittuaan, että ampuja liittyy jollain tavoin ”äärikristillisyyteen”.

Se riitti. Liberaalimedia – sekä ei-kristillinen että kristillinen – alkoi hullunkiilto silmissään repostella ampujan ”jyrkän konservatiivisella” kristillisyydellä. Julkaistiin kannanottoja, joissa taitavin sanakääntein ”muka vahingossa” maalattiin ampujasta kuva Raamatulla tekonsa perustelleena fundamentalistina. Hyvänä suunnannäyttäjänä Suomen Lähetysseuran johtaja Seppo Rissanen varoitti kannanotossaan, miten monet perustelevatkaan ”suvaitsemattomia vihapuheitaan” Raamatulla ja vaati puuttumaan tilanteeseen.

Sen sijaan vähälle huomiolle jäi se tosiasia, että ampujalla oli muun muassa kytköksiä okkultistiseen, antikristilliseen salaseuraan jota myös Vapaamuurareiksi kutsutaan. Mediaa ei myöskään kiinnostanut, että ampuja itse omassa manifestissaan tekee täysin selväksi, ettei häntä missään tapauksessa tule sekoittaa kristittyihin, joilla on suhde Jeesukseen. Ampuja itse määrittelee itsensä ei-uskonnolliseksi kulttuurikristityksi väläytellen sellaisia termejä kuten ”kristitty agnostikko” ja ”kristitty ateisti”.

Miten toimii kotimainen ”kristillinen” media tässä tilanteessa? Ottakaamme esimerkiksi Kotimaa24, joka on aiemmin useaan otteeseen tullut tunnetuksi siitä, että sen uutisoinnissa joka toinen uutinen käsittelee joko Irja Askolan viimeisintä kannanottoa, homoja, naispappeuden ihanuutta, homoja, herätysliikkeiden pahuutta tai toisinaan myös homoja.

Soitin itse henkilökohtaisesti perjantaina 22.7. Kotimaa24:n päätoimittaja Olli Seppälälle ja huomautin, että Kotimaa24 ei esimerkiksi uutisoinut mitään ampujan vapaamuurarikytköksistä, vaikka sitä kovasti kiinnosti ampujan ”fundamentalistikristillisyys”. Päätoimittajaa tilanne ei kuitenkaan huolestuttanut, vaan hän kantoi puhelussa enemmän huolta siitä, ettei vain Vapaamuurariliikettä leimata negatiivisesti. Lähetin hänelle myös jälkikäteen sitaatit ampujan manifestista, jotka hän lukukuittauksen perusteella myös avasi.

Kirjoittaessani tätä tekstiä tiistaiaamuna kello 11 joudun kuitenkin huomaamaan Kotimaa24:n ohittaneen täysin kaiken saatavilla olevan objektiivisen tiedon, ja jatkavan ampujan kuvitellulla fundamentalistikristillisyydellä mässäilyä ja epäsuoran vihan lietsomista Raamattuun sitoutuvia vastaan.

Tietenkin Kotimaa24:ää saattaa hatuttaa kohtuullisen paljon, olihan todennäköisesti ehditty jo kiljua innosta kun ampujaa väitettiin konservatiivikristityksi. Vaan miten liberaaliagendan ajamiseen vaikuttaa se, kun ampuja paljastuukin liberaalikristityksi, jota kristinusko kiinnosti lähinnä oman aatemaailman ajamiseen soveltuvana kulttuuri-ilmiönä? Vastaus on yksinkertainen: ei mitenkään, eihän kenenkään tarvitse sitä tietää.

---

Päivitys 27.7.2011 klo 14:30

Liekö mistä johtuvaa, että tänään Kotimaa24 julkaisi kuin julkaisikin artikkelin, joka pureutuu Vapaamuurariuteen. Artikkelin sisältöhän ei missään tapauksessa ole Vapaamuurariliikkeen valkopesua kristikansalle tarjoiltuna. Mikäli kaipaa vertailukohtaa, voi tutustua esimerkiksi edesmenneeseen Juhani Juliniin.

Lähteet:
http://juhaahvio.puheenvuoro.uusisuomi.fi
www.kotimaa24.fi

Armo, synti ja juoksevat oravat

- Johdanto -

Armo on elinehto. Miltä tahansa kantilta asiaa katsommekin, ilman Jumalan armoa kukaan ei eläisi hetkeäkään, ikuisesta pelastuksesta puhumattakaan. Syntiinlankeemuksessa ihminen pudotettiin juoksemaan kuolemaan johtavaan suorittamisen oravanpyörään, josta hänellä ei ollut enää ulospääsyä omin avuin. Näin alkaa Raamatun pelastushistoria.

Uskonpuhdistuksessa Martti Luther toi hienosti esille, mitä armo on ja miten olennaista on sisäistää oma syntisyytensä Jumalan edessä, ja ymmärtää tästä seuraava tarve yksin armosta tapahtuvaan pelastukseen ja pyhitykseen.

Teoksessaan Mannaa Jumalan lapsille Luther opettaa aiheesta näin:

Sanat armo ja rauha sisältävät koko kristinopin. Armo antaa anteeksi synnin, rauha antaa turvallisen ja iloisen omantunnon.

Synti ja paha omatunto ovat ne kaksi pahaa henkeä, jotka kiusaavat meitä. Kristus on kuitenkin voittanut nämä hirveät vihollisen ja murskannut ne tässä ja tulevassa elämässä. Omantunnon rauhaa ei voi olla, elleivät synnit ole anteeksiannetut. Syntiä taas ei anneta anteeksi ollenkaan meidän laintäyttämisemme perusteella. Eihän kukaan lakia täytä. Pikemminkin laki tuo julki synnin, kauhistaa omantunnon, julistaa Jumalan vihan ja ahdistaa epäitoivoon.

Sitäkin vähemmän syntiä voidaan poistaa ihmisten keksimillä ponnistuksilla ja teoilla. Niistä synti pikemmminkin lisääntyy. Kuta enemmän tekopyhät näet uurastavat ottaakseen pois synnin, sitä huonommin heille käy. Synnin poistaa vain armo eikä mikään muu. Tämä on tarkoin muistettava. Sanat tosin ymmärretään helposti, mutta kiusauksen hetkenä on vaikea pysyä siinä, että meillä on syntien anteeksiantamus ja rauha Jumalassa sulasta armosta, ilman mitään muita keinoja taivaassa ja maassa.

Martti Luther: Mannaa Jumalan lapsille, s. 96

Tämä ajatus on usein kohtuullisen käsittämätön uskonnolliselle – mukaan lukien ateismia tunnustavalle – henkilölle. Miten niin omat teot eivät pelasta? Miten niin ihminen ei voi omilla suoritteillaan ansaita mitään? Miten niin minä olen niin syntinen, että en voi omaa tilannettani auttaa?

- Suoritusten kilparadalla -

Lähes kaikissa uskonnoissa ja uskonnollisissa aatteissa on kautta historian ollut erittäin selvä syy-seuraussuhde pelastuksen ja tekojen välillä, oli kyse sitten ajallisesta tai iankaikkisesta pelastuksesta. Otamme muutamia esimerkkejä tästä ilmiöstä:

• Ateismi: Ihminen on kaiken keskus ja mitta, ei ole olemassa mitään muuta voimaa kuin ihmisen omat teot ja järki, jotka siivittävät ihmisen kohti suurempaa ja parempaa tulevaisuutta.
• Darwinismi: Vahvin suoritus pelastaa. Eliön omat suoritteet määräävät sen, napsiiko luonnonvalinta eliön pois vai ei. Ei ole muuta pelastusta kuin geenien siirto seuraavalle sukupolvelle, ja ainoa tapa saavuttaa tämä pelastus on kilpailu ja tekojen tekeminen paremmin, kuin muut kilpailijat.
• Islam: Ihminen pelastuu suorittamalla viiden peruspilarin mukaiset vaatimukset, mikäli Allah sattuu ihmisen armahtamaan. Ihmisen on omilla teoillaan ja suoritteillaan miellytettävä Jumalaa, jotta hän pääsisi Taivaaseen.
• Buddhalaisuus: Ihmisen on saavutettava sisäinen pelastuminen, eli tässä tapauksessa valaistuminen mietiskelemällä ja suorittamalla henkisiä harjoitteita. Ilman kyllin hyviä suorituksia ihminen on tuomittu karman lain nojalla ikuiseen elämän kiertokulkuun.

Nämä varsin erilaiset esimerkit antavat hiukan viitekehystä siitä, mistä asiassa on kyse. Sinällään on yhdentekevää, onko uskomusjärjestelmässä kyse näennäisen yliluonnollisista asioista vai täysin materialistisesta maailmankatsomuksesta. Se, mikä yhdistää lähes kaikkia mahdollisia uskontoja on ihmiskeskeisyys; ihminen suorittaa ja tekee tekoja saavuttaakseen jonkin palkinnon, oli kyse sitten geenien siirtämisestä seuraavalle sukupolvelle tai ikuiseen paratiisiin pääsemisestä.

Ihmiskunnan historia on tämän ajattelutavan seurausten näyttämö. Tuhansia vuosia Paratiisista karkotettu ihminen on pyrkinyt tekemään toinen toistaan suurempia tekoja osoittaakseen oman voimansa ja saavuttaakseen haluamiaan asioita. Valtakunnat ovat nousseet ja kaatuneet tämän tavoitteen ajamana. Ihmiset ovat tappaneet ja tuhonneet toisiaan kilpaillessaan resursseista ja pyrkiessään eliminoimaan vastapuolen suoritukset. Lukemattomat ovat vajonneet syvään ahdistukseen, kun he eivät ole pystyneet suorittamaan tarpeeksi hyvin.

Voimme tutkia myös nykyajan yhteiskunnassa näkyviä ilmiöitä, jotka ovat seurausta tästä ajattelutavasta. Suomessa tutuksi tulleet kouluampumiset liittyivät erottamattomasti ateistis-darwinistiseen ajatusmalliin, jossa korostettiin vahvimman selviämistä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että kyseisillä murhilla olisi mitään yhteyttä luonnonvalinnan toteutumiseen tai toteuttamiseen sinänsä. Sen sijaan ampujien teksteistä ja teoista näkyy harvinaisen syvällä tavalla se ihmisen sisäinen tyhjyys ja pimeys, kun hän ajautuu täysin oman onnensa nojaan ja huomaa, ettei pysty hallitsemaan omaa elämäänsä enempää kuin ympäristöäänkään. Tällaisella ihmisellä ei ole Jumalaa, vaan hän on oma jumalansa omien vajavaisten suoritustensa varassa epätäydellisyyteensä vajonneena.

Työni puolesta seuraan suomalaisen yhteiskunnan lisäksi myös ulkomaiden tapahtumia. Näin ollen olen usein tutustunut vertailukohtana myös islamilaisten itsemurhapommittajien ajatusmaailmaan. On häkellyttävää, miten taitavasti pommittajia värväävät islamilaiset opettajat osaavat vetää oikeista naruista. Pommittajille luvataan ikuinen Taivas ja loppumattomasti seksiä, kunhan menevät ja räjäyttävät itsensä. Lisäksi houkuttimena on pelastusvarmuus, sillä marttyyrikuolema on ainoa tapa ansaita varma paikka Paratiisissa, jonne pääseminen muutoin riippuisi ihmisen epävarmoista ja lankeilevista suoritteista.

Tätä taustaa vasten mieleeni nousevat kirkkoisä Cyprianuksen (n. 200-258 jKr.) kirjoitukset, joissa hän käsittelee muun muassa tätä tematiikkaa harvinaisen osuvalla tavalla. Kirjeessään Demetrianukselle hän käsittelee vainojen alaisen seurakunnan tilannetta ja kritisoi uskova vainoavien tahojen toimintaa muun muassa seuraavasti:

Tai jos sinun jumalillasi on jotakin valtaa ja voimaa, niin nouskoot itse rankaisemaan omasta puolestaan, puolustakoot itse itseään omalla majesteettisuudellaan.  Vai mitä pystyvät palvojilleen tarjoamaan sellaiset jumalat, jotka eivät pysty puolustautumaan niiltä ihmisiltä, jotka eivät niitä palvo? Jos näet se, joka puolustaa, on suurempi kuin se, jota puolustetaan, niin silloin sinä olet jumaliasi suurempi.

Mutta jos sinä olet suurempi kuin nämä, joita palvot, ei sinun pitäisi palvoa niitä vaan niiden pitäisi palvoa sinua. Kun niitä on loukattu, te puolustatte niitä rangaistuksilla. Vartioitte niitä telkien taakse suljettuina, etteivät ne katoaisi. Häpeäisit sitä, että palvot niitä, joiden puolustaja itse olet! Häpeäisit sitä, että odotat suojelusta niiltä, joiden suojelija sinä olet!

Kirkkoisä Cyprianus: Kirje Demetrianukselle

Mikäli asia ei olisi niin vakava, voisimme melkeinpä nauraa tämän konseptin koomisuudelle. Minkä vuoksi ihmisen tulisi omilla teoillaan omin päin puolustaa, sotia ja taistella sellaisen tahon puolesta, jonka kuuluisi olla ihmistä suurempi? Mistä kummasta tulee tämä pakonomainen tarve miellyttää jumalia ja ansaita heiltä irtopisteitä? Mistä tulee se viha, jolla ihmiset pyrkivät ajamaan omia uskonnollisia päämääriään?

Vastaus löytyy syntiinlankeemuksesta ja siitä noidankehästä, mihin se on ihmisen ajanut. Syntiinlankeemuksen jälkeen saatana on toiminut kautta historian aina samalla tavalla uskonnosta, kulttuurista ja yhteiskunnasta riippumatta, mikäli ihminen on hylännyt Jumalan tarjoaman armon ja omaksunut ihmiskeskeisen maailmankuvan, jossa olennaista ovat armon sijaan teot. Tällöin tapahtuu seuraavaa:

1. Ihminen pyrkii suorittamaan ja saavuttamaan asioita
2. Sielunvihollinen pilaa ihmisen suoritukset
3. Sielunvihollinen tarjoaa puutteellisten suoritusten ratkaisuksi uusia suorituksia
4. Siirry kohtaan 1

Noidankehä on valmis, ja ihminen on orjuutettu päättymättömään suorittamiseen viimeiseen elinpäiväänsä asti, minkä jälkeen hän tulee päätymään ikuiseen kadotukseen, koska hän ei ole halunnut hyväksyä Jeesuksen sovitustyötä omien tekojensa korvaajaksi. Noidankehässä elämisen hinta lankeaa kuitenkin maksettavaksi jo tässä maailmanajassa.

Ensimmäinen havainto, minkä ihminen yleensä tekee, on se, ettei hän pystykään täydellisesti hallitsemaan itseään ja omia suorituksiaan. Hän pettyy itseensä ja alkaa kokea itsevihaa oman puutteellisuutensa vuoksi. Toisekseen, hän huomaa, että on paljon hänestä riippumattomia ulkopuolisia asioita ja tekijöitä, jotka vaikeuttavat hänen suoritustensa onnistumista. Tämä puolestaan johtaa vihaan ympäristöä vastaan.

Kolmanneksi ja tärkeimmäksi, tällainen ihminen on vain yksi niistä miljardeista muista ihmisistä, jotka myös pyrkivät saavuttamaan omilla suorituksillaan jotakin. Tästä tilanteesta syntyy väistämättä yhteentörmäys, kun eri ihmisten intressit kohtaavat, ja ihmiset toimivat aktiivisesti toistensa suoritusten eliminoimiseksi. Toisaalta tämä tilanne johtaa kateuteen, kun ihminen kadehtii toisen suorituksia ja saavutuksia. Tämä johtaa vihaan toisia ihmisiä kohtaan.

Otamme tähän tilanteeseen rinnastukseksi apostoli Paavalin osuvan opetuksen:

Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan.
Ef. 6:12 UK

Kristityn ihmisen taistelun kohde on aina sielunvihollinen ja hänen suurin aikaansaannoksensa, synti. Tämä on se pohja, mikä luo koko armon perustan; ihmiset eivät ole toistensa vihollisia, vaan Jumalalle rakkaita Jumalan kuvia. Samoin tälle pohjalle rakentuu kristillisyyden ydinasioihin lukeutuva tekojen ja tekijöiden erottaminen; kristityn velvollisuus on välittää ja julistaa eteenpäin Jumalan itsensä Raamatun kautta julistamat tuomiot syntejä kohtaan, mutta samaan aikaan pidättäytyä ehdottomasti lausumasta ketään vastaan kadotustumiota. Jumala on antanut ihmisille määräyksen ja vallan tuomita tekoja, mutta milloinkaan Hän ei ole ulkoistanut ihmisten iankaikkista tuomitsemista koskevaa valtaa.

Älkääkä tuomiko, niin ei teitäkään tuomita; älkää kadotustuomiota lausuko, niin ei teillekään kadotustuomiota lausuta. Antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan.
Luuk. 6:37 VK

Pitäen tämän opetuksen mielessämme, siirtäkäämme katseemme kotimaisiin yhteiskuntakuvioihin. Olemme jälleen (kirjoitushetkellä vuoden 2011 keväällä) panneet merkille, miten suuri määrä vihaa, raivoa ja aggressiota yhteiskunnassamme on. Suvaitsemattomuus ja rakkaudettomuus lisääntyy sellaisissa mittasuhteissa, ettei liene kovinkaan ihmeellistä, että monet kokevat lopun aikojen olevan harvinaisen lähellä. Tämä viha liittyy erottamasti ihmiskäsitykseen sekä armon ja tekojen suhteeseen. Puhumme siis sellaisista asioista kuin tasa-arvo, ihmisoikeudet, tuomitseminen ja synti.

Kaikille tuttuja ovat varmasti kysymys naispappeudesta ja homoseksuaalisuudesta, ja miten näissä asioissa Raamattuun sitoutuvia henkilöitä diskriminoidaan ja suoranaisesti vainotaan jatkuvasti eri tahoilta; luonnollisesti tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden nimissä. Kirkon kontekstissa tähän yhdistetään teologisesti usein armon konsepti; armo sitä ja armo tätä, joten Raamatun ”nykyaikaan sopimattomat” kohdat joutavat kuvaannolliselle kirjaroviolle. Tämän ilmiön pohjana on juurikin kysymys siitä, onko ihmisen suoritteilla, asemalla, ominaisuuksilla, kyvyillä tai millään vastaavalla asialla kytköstä ihmisen arvoon, ja jos, niin miten. Toisin sanoen, riittääkö Jeesuksen sovitustyö, vai pitääkö syntejäkin lähteä "valkomaalaamaan".

Otamme esimerkkinä käsittelyyn yhteiskunnallisen ja kirkkopoliittisen tilanteen apostoliseen virkajärjestykseen sitoutuvien uskovien kannalta. Vanhan Testamentin leeviläistä pappisjärjestystä seuranneeseen, yleisen pappeuden varassa toimivaan apostoliseen virkajärjestykseen ovat lähestulkoon kaikki kristilliset kirkot ja seurakunnat sitoutuneet lähes kaksi vuosituhatta, kunnes 1900-luvun lopulla sielunvihollinen onnistui vihdoinkin murtamaan vuosituhantisen konsensuksen. Näin Raamattuun sitoutuvista uskovista tuli yhtäkkiä naisten ihmisarvon vastustajia. Hieman koomisen sivujuonteen tämä väite saa luonnollisesti silloin, kun naisteologit opettavat asiasta Raamatun mukaisesti; liberaaliteologian kannaltahan he syrjivät silloin itse itseään.

Teologian maisteri Soili Haverinen kirjoitti Raamattuopetuksessaan asiasta varsin osuvasti:

Jos tasa-arvolla tarkoitetaan sitä, että kaikkien ihmisten tulisi olla oleellisesti samassa asemassa tai samanlaisia ollakseen yhtä arvokkaita, niin silloin Raamattu ei ole tasa-arvoinen kirja. Raamattu antaa ihmiselle äärettömästi suuremman arvon, kuin nykyaikainen ateismitaustainen tasa-arvofilosofia, jossa ihmisen arvoa mitataan aseman ja ominaisuuksien perusteella.

Raamatun mukaan jokainen ihminen on äärettömän arvokas yksin armosta, sillä jokainen on luotu ainutlaatuiseksi Jumalan kuvaksi. Jumala katsoi jokaisen meistä Kristuksen Golgatalla vuotaneen veren arvoiseksi. Jeesus ei koskaan arvottanut ihmisiä heidän asemansa mukaan. Hänen mukaansa ”jos joku tahtoo olla ensimmäinen, on hänen oltava kaikista viimeinen ja kaikkien palvelija” (Mark. 9:35). Oleellista on olla uskollinen niissä palvelutehtävissä, joihin Jumala kunkin kutsuu. Jokaiselle on oma ainutlaatuinen paikkansa.

Soili Haverinen: Sukupuolista tasa-arvoa (Nuotta 4/2011)

Ihminen pyrkii siis erittäin helposti omilla suorituksillaan saavuttamaan mielestään tavoiteltavia asioita, jotka pönkittäisivät hänen omaa ihmisarvoaan; toisin sanoen, ihminen pyrkii ansaitsemaan oman ihmisarvonsa. Tähän perustuvat hierarkiat ovat äärimmäisen olennainen osa Raamatun vastaista maailmankuvaa, ja ne esiintyvät erittäin usein uskonnoissa ja harhaopeissa. Tämä johtuu siitä, että mikäli Jumala ja Jumalan lahjoittama täydellinen armo ja ääretön ihmisarvo eliminoidaan, tarvitaan tilalle muita arvojärjestelmiä ihmisten välisten arvosuhteiden rakentamiseen. Näistä viimeisimpänä esimerkkinä on niin kutsuttu tasa-arvoaate.

On toki pantava merkille, että sinällään ajatuksessa tasa-arvosta ei ole mitään uutta, se on vain uudelleensovellutus ikivanhasta periaatteesta: ihmiset voidaan (ja heidät tulee) asettaa arvohierarkiaan -- yksi- tai moniportaiseen -- ja ihmisen omilla suorituksilla ja asemalla on tässä hierarkiassa määräävä asema. Tavoitteena on tuottaa homogeeninen ykseyden tila, jossa jokaisen ihmisen arvo voidaan verrata yhtäsuuruusmerkillä toisen ihmisen arvoon. Ihmisarvo ei siis olekaan enää Jumalan määräämä absoluuttinen asia, vaan relativiinen ja yhteiskunnan mukana kelluva, konsensukseen perustuva sopimus.

Tätä taustaa vasten ei ole suurikaan yllätys, millaisella aggressiolla ja raivolla tähän ajattelumalliin sitoutuvat tahot usein lähtevät syrjimään niitä, jotka eivät suostu alistumaan tällaiseen epäinhimillisen suorittamisen ja aseman tavoittelun oravanpyörään, vaan sitoutuvat sen sijaan Raamattuun ja etsivät ihmisarvoaan Jumalan armosta eivätkä omista suorituksistaan. Vihareaktio on myös luonnollinen, koska uskosta osaton ihminen joutuu juoksemaan hierarkian tikapuista muodostuvassa oravanpyörässä loppuelämänsä, mutta uskovat sen sijaan voivat levätä Jumalan lahjoittamassa identiteetissä ja turvassa ilman, että joutuvat suorittamaan yhtään mitään. Heille ihmisarvo on lahja, ei saavutus eikä sopimus.

Toinen Raamattuun sitoutumattomia raivostuttava asia on usein tekojen täydellinen turhuus ja merkityksettömyys kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Onhan se harvinaisen nöyryyttävää, jos ihminen joutuu myöntämään Roomalaiskirjeen sanoin:

En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan. Ja jos kerran teen sitä, mitä en tahdo, silloin myönnän, että laki on hyvä. Niinpä en enää teekään itse sitä, mitä teen, vaan sen tekee minussa asuva synti. Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen.
Room. 7:15-18 UK

Tähän suhteutuu myös kuuluisa vakiovastaus, kun ihmisiltä kysytään, millä perusteella Jumalan pitäisi ottaa ihminen Taivaaseen: ”En minä ole mikään Hitler, olen tehnyt hyviä tekoja ja pyrin hyvään elämässäni. Pääsen siis taivaaseen.”

Raamattu on kuitenkin asiasta toista mieltä. Ihminen on yksinkertaisesti täydellisesti ja totaalisesti perisynnin turmelema. Hän ei yksinkertaisesti kykene saavuttamaan mitä haluaa, tekemään mitä haluaa, olemaan mitä haluaa; näin siitäkin huolimatta, että tahtoa hyvään löytyisi. Ihminen on heikko, rajallinen, epäonnistuva, epävarma ja ennen kaikkea kykenemätön tekemään omalle tilanteelleen yhtään mitään. Mikä nöyryytys siis onkaan joutua myöntämään, etteivät kaikki omat teot, saavutukset ja ylpeydenaiheet riitäkään tekemään ihmisestä hyvää Jumalan edessä!

Raamatusta luopuneen ihmisen ratkaisu ei kuitenkaan ole nöyrtyä Jumalan edessä, vaan ajaa itsensä entistä syvemmälle suorituksiin tämän tilanteen havaitessaan. Nykyaikana yhtenä tärkeänä työkaluna tämän saavuttamisessa on pyrkimys hävittää Jumalan luomistyöstä kaikki sellaiset asiat, jotka tekevät ihmisistä erilaisia; jos kerran ihmisarvo riippuu ihmisen ominaisuuksista, ainoa ratkaisu on änkeä kaikki ihmiset samaan autuaaksi tekevään tasa-arvon muottiin. Tämä tarkoittaa uskovien vaientamisen lisäksi myös esimerkiksi sukupuolten erilaisuuden hälventämistä.

Tässä ajatusmallissa on myös olennaista häivyttää ihmisen syntisyys; onhan loputtoman ärsyttävää, että ihminen olisi jatkuvasti armon tarpeessa synnin riippuessa ihmisestä kiinni. Kun siis ihminen huomaa, ettei pysty elämään oikein, on looginen ratkaisu muuttaa sitä, mikä määritellään oikeaksi. Tilanne on verrattava jalkapallonpelaajaan, joka ei millään osu maaliin; ratkaisu on helppo, rakennetaan vain kymmenen kertaa isompi maali!

Synti on siis juuri se asia, joka ajaa ihmistä hakemaan Jumalan armoa; juuri sen vuoksi se on myös asia, joka konseptina on häivytettävä yhteiskunnasta, jotta voidaan saavuttaa myyttinen tasa-arvon tila, jossa ihminen on oman itsensä Herra ja jokainen on yhtä arvokas kuin kaikki muutkin -- mikä ei tietenkään estä määrittelemästä ei-toivottuja ihmisiä ja väestöryhmiä vähemmän tasa-arvoisiksi kuin toisia. Ihmisarvosta tulee siis ihmisten suorituksiin perustuva suhteellinen konsepti, jossa kaikki vertaavat itseään kaikkiin. Absoluuttista totuutta ei ole, vaan oikea ja väärä kelluvat tasa-arvopilvessä – jossa aina toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset – ja kaikki moraalis-eettiset periaatteet ovat rajattomasti uudelleenmääriteltävissä. Kaikki tämä siksi, etteivät ihmiset vahingossakaan joutuisi myöntämään omaa syntisyyttään ja armon tarvettaan.

Tämän jälkeen sitten ihmetellään, miksi nuorten mielenterveysongelmat räjähtävät käsiin, miksi perheet hajoavat, miksi ihmiset masentuvat ja syrjäytyvät, miksi kouluissa aletaan ammuskella, miksi media on täynnä seksiä ja väkivaltaa ja miksi yhteiskunta kuohuu vihaa ja aggressiota – samalla kun pyritään kaikin keinoin mustamaalaamaan, vaientamaan ja syrjimään niitä, jotka vastaavat tähän miksi-kysymykseen Raamatulla. Ihmisille näet kelpaavat kaikki vastaukset, kunhan he eivät joudu nöyrtymään Jumalan edessä eivätkä luopumaan omista filosofisista ja uskonnollisista rakennelmistaan, parannuksen tekemisestä puhumattakaan.

- Pelastus ja ihmisarvo yksin armosta -

Edellä Soili Haveriselta lainaamassani sitaatissa puhuttiin toisten palvelemisesta. Käyttäkäämme hetki pohtiaksemme sitä järkytystä, jonka Kristus on aiheuttanut tullessaan maan päälle. Miten maailmakaikkeuden kuningas ja Herra katsoi arvolleen sopivaksi toimia?

Jeesus muun muassa:

• Syntyi likaiseen ja haisevaan talliin eläinten keskelle ja vietti elämänsä ensimmäiset hetket heinäkasassa
• Välitti ja huolehti vähäosaisista ja yhteiskunnan pohjasakasta; rakasti huoria ja murhaajia yhtä paljon kuin omia opetuslapsiaan, kutsuen kaikkia ihmisiä tekemään parannuksen syntielämästä ja lähtemään seuraamaan häntä
• Pesi opetuslastensa jalat ja palveli heitä, teki siis senaikaisen orjan työtä
• Antoi kiduttaa itsensä kuoliaaksi ristillä rakastaen ja siunaten kiduttajiaan

Jeesusta ei voinut vähempää kiinnostaa ihmisten omat perinnäissäännöt tai silloisten liberaaliteologien, eli fariseusten ja saddukeusten enemmistön, valtapyyteet. Hän ei katsonut ihmisen suorituksiin, asemaan, varallisuuteen tai mihinkään muuhunkaan ihmisen ominaisuuteen, vaan tarjosi pelastusta, ihmisarvoa ja armoa. Hän kutsui ihmisiä harvinaisen yksinkertaisella tavalla; tehkää parannus ja seuratkaa minua.

Siitä lähtien Jeesus rupesi saarnaamaan ja sanomaan: "Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle".
Matt. 4:17 VK

Kaikille, jotka tähän kutsuun halusivat vastata, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi.

Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä,
Joh. 1:12

Tässä pääsemme siihen ytimeen, joka määrittää jokaisen Raamattuun sitoutuvan ihmisen identiteetin; yksin armo, yksin usko. Jos me otamme Kristuksen vastaan, hän antaa meille voiman tulla Jumalan lapsiksi. Hän puhdistaa meidät kaikista synneistämme, hän vanhurskauttaa meidät uskon kautta, jonka hän meille lahjoittaa yksin armosta.

Kuriositeettina on mielenkiintoista, mitä sanaa alkukielessä käytetään kohdassa, joka on käännetty suomeksi ”voiman”. Sana on nimittäin täysin sama, kuin mitä Paavali käyttää ohjeistaessaan naisia peittämään päänsä rukoillessaan seurakunnankokouksissa (1. Kor. 11:10). Tämä kreikankielinen sana εξουσια on mahdoton kääntää suoraan suomeksi ilman, että osa sen merkityssisällöstä katoaa merkittävällä tavalla.

Menemättä tämän sanan etymologiaan ja semantiikkaan syvällisesti, huomaamme Paavalin opetuksesta, että naisen on peitettävä päänsä, koska hän on niin arvokas ja Jumalan rakastama, että nainen on sekä Jumalan että hänen miehensä suojelun kohde. Paavali siis kehottaa naista asettamaan päähänsä ”εξουσια”:n merkin, ja sen fyysisenä osoituksena peittämäänsä päänsä.

Huomaamme siis, että tämä sama εξουσια annetaan jokaiselle ihmiselle, joka ottaa Kristuksen vastaan. Toisin sanoen, kuten naisen ei tarvitse ansaita miehen rakkautta, suojelua ja kunnioitusta, vaan miehen tulee osoittaa tätä kaikkea vaimolleen ilman ehtoja, osoittaa myös Jumala tätä samaa ehdotonta rakkautta ihmiselle. Kuinka suuri viisaus näihin sanoihin kätkeytyykään! Voimmeko enää paremmin ilmaista salaisuuden Kristuksen (miehen) suhteesta seurakuntaan (naiseen)?

Tämän ilman ehtoja annettavan rakkauden vuoksi on olemassa sellainen asia kuin pelastusvarmuus. Pelastuksessa ei ole mitään osaa eikä arpaa ihmisen omilla teoilla, ja juuri tämän vuoksi pelastus ei voi epäonnistua. Niin kauan, kuin pelastuksessa on yksikin prosentti ihmisen tekoja, voi pelastus epäonnistua samalla tavalla kuin ihmisten teotkin voivat epäonnistua. Varmuus ja turva pelastuksesta on yksin Kristuksessa ja Hänen teoissaan meidän puolestamme.

Sama asetelma näkyy myös kasteessa, joka on Jumalan teko ihmiselle. Se ei voi epäonnistua, vaan kasteessa ihminen saa Jumalan armon osakseen riippumatta siitä, millainen kastetapahtuma sattuu olemaan kyseessä, minkä ikäinen ihminen on tai kuinka älyllisesti kyvykäs hän on. On tietysti asia erikseen, jos ihminen valitsee tietoisesti kääntyä pois esimerkiksi lapsikasteessa saamastaan armosta, sillä kaste ei tunnetusti ketään pelasta. Kaste, erityisesti pienten lasten kastaminen, on kuitenkin erittäin kaunis osoitus ja kuvaus Jumalan armosta. Ei pieni lapsi ymmärrä mitään elämästä tai maailmasta. Hän elää ainoastaan Jumalan rakkaudesta ja armosta, ja usein ajattelen, että sellaiset pienet lapset ovat äärettömän paljon onnellisempia kuin elämässä ryvettyneet ja teologiaan hukkuneet aikuiset.

On myös paljon ihmisiä, jotka elävät koko elämänsä vauvan kehitysasteella. Ihminen saattaa syntyä vammaisena tai vakavasti sairaana, eikä hän ehkä koskaan pysty puhumaan tai kommunikoimaan ulkomaailman kanssa, saatika ymmärtämään Raamatun opetuksia. Kasteen armo kuitenkin riittää myös tällaiselle henkilölle, sillä Jumala ei katso henkilöön.

Tästä syystä kastetta ei myöskään missään tapauksessa tule uusia, sillä se tarkoittaisi sitä, että kaste olisikin osittain tai kokonaan ihmisen teko. Tällöin ihminen pyrkisi omilla teoillaan ja suoritteillaan saavuttamaan jotain Jumalan edessä – pahimmillaan myös ihmisten edessä – vaikka kyseessä on ensisijaisesti Jumalan suoritus ihmisen puolesta ja ihmiselle, joka suoritus liittää ihmisen osaksi Jumalan valtakuntaa ja on myös osoitus muille ihmisille siitä, että henkilö kuuluu Jumalalle.

Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste!
Ef. 4:5

Meidän on siis sisäistettävä tästä uskonelämän tärkeimpiin asioihin kuuluvasta toimituksesta siinä ilmenevän armon olemus. Kasteessa ihminen saa yksin armosta ja yksin uskosta jotain, mitä hän on itsessään täysin kykenemätön itselleen hankkimaan. Kuollut ihminen ei pysty tekemään mitään oman pelastuksensa eteen, ei myöskään synteihinsä kuollut ihminen. Katsomme, mitä apostolit Paavali ja Pietari opettavat aiheesta:

Ja Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne, joissa te ennen vaelsitte tämän maailman menon mukaan, ilmavallan hallitsijan, sen hengen hallitsijan, mukaan, joka nyt tekee työtään tottelemattomuuden lapsissa, joiden joukossa mekin kaikki ennen vaelsimme lihamme himoissa, noudattaen lihan ja ajatusten mielitekoja, ja olimme luonnostamme vihan lapsia niinkuin muutkin; mutta Jumala, joka on laupeudesta rikas, suuren rakkautensa tähden, jolla hän on meitä rakastanut, on tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikoksiimme, eläviksi Kristuksen kanssa – armosta te olette pelastetut – ja yhdessä hänen kanssaan herättänyt ja yhdessä hänen kanssaan asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa, osoittaakseen tulevina maailmanaikoina armonsa ylenpalttista runsautta, hyvyydessään meitä kohtaan Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.
Ef. 2:1-10 VK

Simon Pietari, Jeesuksen Kristuksen palvelija ja apostoli, tervehtii teitä, joille Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus vanhurskaudessaan on suonut saman kalliin uskon kuin meille. Yhä runsaampana tulkoon osaksenne armo ja rauha, jonka Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tunteminen antaa. Hänen jumalallinen voimansa on antanut meille lahjaksi kaiken, mikä kuuluu tosi elämään ja jumalanpelkoon. Olemmehan päässeet tuntemaan hänet, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja voimallaan. Näin hän on meille lahjoittanut suuret ja kalliit lupaukset, jotta te niiden avulla pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta. Pyrkikää sen vuoksi osoittamaan uskossanne lujuutta, lujuudessa oikeaa tietoa, tiedossa itsehillintää, itsehillinnässä kestävyyttä, kestävyydessä jumalanpelkoa, jumalanpelossa keskinäistä kiintymystä, kiintymyksessä rakkautta. Kun näet teillä on kaikki nämä avut ja ne vielä enenevät, te ette jää toimettomiksi eikä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tunteminen jää teissä vaille hedelmää.
2. Piet. 1:1-8 UK

Nämä raamatunkohdat puhuvat puolestaan paremmin, kuin kukaan voi koskaan niiden pohjalta opettaa. Huomaamme niistä erittäin kauniilla ja selvällä tavalla, miten usko todella annetaan lahjana yksin armosta. Ihmisen ei tarvitse – eikä ihminen edes voi – suorittaa sen eteen yhtään mitään, eikä edes päästä eroon synneistään tai tehdä hyviä tekoja omin voimin. Kuten Paavali opettaa, Jumala itse on jo valmistanut meille ne hyvät teot, jotta me niissä vaeltaisimme.

On siis mieletön ajatus vaatia ihmiseltä synnittömyyttä ehtona uskon lahjoittamiselle; päin vastoin, syntisiähän Jeesus nimen omaan tuli pelastukseen ja parannukseen kutsumaan. Asia on verrattava siihen, että vaatisimme ihmiseltä terveyttä ehtona lääkäriin pääsemiselle:

Ja kun fariseukset sen näkivät, sanoivat he hänen opetuslapsilleen: "Miksi teidän opettajanne syö publikaanien ja syntisten kanssa?" Mutta kun Jeesus sen kuuli, sanoi hän: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat.
Matt. 9:11-12

Jeesus ei etsinyt omasta mielestään täydellisiä, puhtaita ja hurskaita liberaaliteologeja, jotka kirjaviisaudellaan ja voimallaan pyrkivät saavuttamaan jotain. Ei, Häntä kiinnostivat tavalliset, syntiset, langenneet ja elämässään epäonnistuneet ihmiset, sillä juuri he ymmärsivät tarvitsevansa armoa. Heillä ei ollut teologista loppututkintoa, ei valtaa eikä asemaa, vain ainoastaan oma syntinen sielunsa. Heille kelpasi vanhurskautus yksin armosta uskon kautta, sillä heillä ei ollut mitään, mitä Jeesukselle tarjota ”vaihdossa”.

Samalla tavalla uskoon ei kukaan tule ratkaisemalla. Toki arkisessa kielenkäytössä voimme täysin hyvin puhua uskonratkaisusta, mutta olennaista on ymmärtää, että ratkaisu sinällään ei pelasta ketään, vaan ratkaisun kohde. Uskosta osaton ihminen on apostolin sanoja lainatakseni synteihinsä kuollut (Ef. 2:1); jos tällainen ihminen voi tehdä uskonratkaisun, se johtuu ainoastaan ja vain siitä, että Jumala armossaan hänelle tällaisen mahdollisuuden lahjoittaa. Kenelläkään meistä ei siis ole mitään ylpeiltävää siinä, että olemme saaneet ottaa Kristuksen vastaan; Jumalan armoa on, että olemme saaneet etuoikeuden ja mahdollisuuden tällaiseen elämänvalintaan, emmekä ole Kristukselle selkäämme kääntäneet.

Puhukaamme jälleen alussa sivutusta oravanpyörästä. Olemme nyt havainnollistaneet sen, mihin kaikki kristityn vapaus, ilo ja rauha perustuvat. Tämä on se perimmäinen syy, joka vapauttaa uskovan juoksemasta suorittamisen ja tasa-arvopyyteiden oravanpyörässä. Ei ole mitään, ei kertakaikkiaan mitään, minkä perässä juosta. Ei myöskään ole mitään, minkä perusteella voisimme tätä juoksua harrastaa. Emme voi eikä meidän tarvitse tehdä suorituksia ja saavuttaa asioita pelastuaksemme. Emme voi lisätä omaan ihmisarvoomme yhtään mitään vihaamalla ja taistelemalla, saavuttamalla ja kilpailemalla. Uskova ihminen on pelastettu yksin armosta ja yksin uskosta, ilman omia tekoja.

Tähän rauhaan myös pohjaa se levollisuus, jolla voimme myös suhtautua vainoihin, syrjintään ja vihaan tyynesti ja rakastaen vainoojiamme. Miksi meidän tarvitsisi pelätä ihmisiä tai sitä, mitä he voivat meille tehdä? Sanoohan Jeesus:

Älkääkä peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin.
Matt. 10:28

Suhteuttaessamme Jeesuksen sanat Paavalin opetukseen siitä, että sotamme ei ole ihmisiä vaan henkivaltoja vastaan, ymmärrämme, mistä asiassa on kysymys. Me taistelemme syntiä vastaan, pahuutta vastaan, epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Taistelemme syrjintää, vihaa, suvaitsemattomuutta ja kuolemaa vastaan. Nämä asiat juontavat juurensa häneen, josta Jeesus varoittaa; saatanaan, joka etsii jokaisen ihmisen iankaikkista tuhoa. Nämä asiat ovat hänen aikaansaannoksiaan, joten miksi taistelisimme niitä ihmisiä vastaan, joita vastaan saatanakin taistelee heidät tuhotakseen? Näin tehdessämmehän nimen omaan tekisimme sielunvihollisen tahdon.

Näin ollen pysyessämme Kristuksen armon alla kunnioittaen Hänen antamaansa ja vahvistamaansa Raamattua ja taistellessamme syntiä vastaan saamme elää sodankin keskellä rauhassa tavalla, jota maailma ei koskaan voi tarjota. Tämän rauhan on Kristus itse meille jättänyt:

Rauhan minä jätän teille: minun rauhani-sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.
Joh. 14:27 VK

- Halpa armo? -

Kun nyt olemme sisäistäneet, minkä vuoksi ihminen tarvitsee armoa, ja mikä on armon olemus, herää jo Paavalin aikana esitetty kysymys: Jos kerran pelastus ei riipu teoista, miksi emme vain eläisi kuin siat pellossa tai tekisi sitä, mikä meistä itsestämme sattuu tuntumaan kulloinkin oikealta? Armohan peittää kaikki synnit joka tapauksessa, eikö?

Yleisellä tasolla tämä ajatustapa ilmenee kahtena, toisiinsa sidoksissa olevana ilmiönä:

1. Yritetään kohdistaa yksin armosta tapahtuva vanhurskautus syntiin itseensä eikä syntiseen ihmiseen
2. Oletetaan, että vanhurskautus yksin armosta -- tai jopa pelkkä kaste -- pelastaa ihmisen, vaikka hän kääntää selkänsä Kristukselle elämällä tahallaan synnissä

Ensimmäinen tapa on ollut äärimmäisen tuttu syntiinlankeemuksesta alkaen. Kun Jumala Sanassaan varoittaa, että ihminen hankkii kirouksen ja kuoleman ylleen toimimalla tietyllä tavalla, astuu saatana kuvioon sanoen ”Onko Jumala todella sanonut?”. Tämän jälkeen erinäisten päättelyketjujen kautta todistetaan vähintään yksi seuraavista:

a) Jumalan Sana koskien syntiä X on muuttunut (esimerkkinä tästä ajattelutavasta ovat harhaopit, joissa erotetaan Vanha Testamentti Uudesta Testamentissa ja opetetaan Kristuksen tuoneen uuden moraalijärjestelmän, joka korvaa Vanhan Testamentin syntiopetuksen ja ihmiskäsityksen)
b) Lieventävien asianhaarojen vallitessa syntiä X voidaan katsoa läpi sormien (ns. rakkausperiaate)
c) Jumalan Sana koskien syntiä X on alun perinkin virheellinen ja/tai nykyään vanhentunut ihmisen tiedon lisäännyttyä, joten ennen synteinä pidetyt asiat ovatkin nyt hyväksyttäviä

Kohdasta a) vältän puhumasta kovin pitkälti tässä yhteydessä, koska kyseessä on erittäin laaja konsepti joka vaatisi pitkän taustoituksen, ja olen jo käsitellyt sitä pidemmälti artikkelissa "Raamatun laki ja Uuden Liiton seurakunta". Kiteytettynä kyse on kuitenkin siitä, että ajatellaan Jumalan muuttaneen mieltään oikean ja väärän suhteen. Mikäli käytämme jälleen iänikuista homoseksuaalisuusesimerkkiä, niin tämän opin mukaan Jumala olisi Vanhassa Testamentissa määrännyt homoseksuaalisuuden harjoittamisesta kuolemanrangaistuksen, mutta Uudessa Liitossa Jumala päättikin, että kyseinen elämäntapa on erittäin suotava ellei jopa lähes pakollinen jokaiselle, joka tuntee homoseksuaalisia tunteita.

Ajatus Jumalasta jakomielitautisena oikuttelijana, joka yhtenä hetkenä haluaa yhtä ja toisena toista, on joka tapauksessa varsin pelottava. Se luo myös loistavan pohjan kohdan b) soveltamiselle, sillä emme toki voi luottaa tällaisen mielipuolen hullun antamiin käskyihin, vaan meidän on itse omien tunteidemme ja järkemme pohjalta arvioitava, mikä on rakkauden mukaista ja mikä ei.

Kohta b) on äärimmäisen tuttu esimerkiksi Suomessa Ev. lut. kirkon (jota myös Ex. lut. kirkoksi kutsutaan) taholta. Tämän opetuksen mukaan on olemassa ns. rakkauden sääntö, jonka perusteella kaikkea Jumalan määräämää tulee arvioida sen mukaan, toteuttaako se rakkautta. Toisin sanoen, asettumalla lähimmäisensä asemaan ihminen pyrkii pohtimaan, millainen toiminta tuntuu ihmiseltä hyvältä ja rakkaudelliselta, ja sen mukaisesti päättää, mikä toiminta on oikein ja väärin. Lähtökohtana on siis oletus, että osa Raamatun laeista, käskyistä ja määräyksistä saattaisivat olla ristiriitaisia, väärin tai muuten vain kelvottomia sovellettavaksi, koska ne ovat rakkaudettomia.

Toisin sanoen, rakkauden periaate antaa käytännössä rajattoman mahdollisuuden tulkita mikä tahansa laki millä tahansa tavalla sen mukaisesti, mikä ihmisestä milloinkin sattuu tuntumaan oikealta. Koska ihmisestä yleensä tuntuu oikealta se, mikä valtavirran mielestä tuntuu oikealta, on tämä johtanut historiassa suuriin ja järkyttäviin väärinkäytöksiin. Esimerkiksi totalitaaristen aatteiden saavuttaessa yhteiskunnallisen valta-aseman ovat monet kirkot ja seurakunnat pyrkineet mukautumaan vallanpitäjien vaatimuksiin ja muuttamaan käsitystään oikeasta ja väärästä niin, että se ”vanhurskauttaisi” vallanpitäjien toiminnan. Näin tapahtui varsin laajamittaisesesti esimerkiksi natsi-Saksassa.

Toisaalta rakkauden periaate tekee käytännössä täysin tyhjäksi koko Raamatun opetuksen absoluuttisesta oikeasta ja väärästä. Muistamme edelleen sen tosiasian, että perisynti riippuu jokaisessa ihmisessä – myös uskovassa – kiinni. Meidän ajatuksemme ja ymmärryksemme oikeasta ja väärästä – rakkaudesta puhumattakaan – ovat äärimmäisen rajoittuneita ja alttiita virheille. Meistä voi tuntua moni hyvä asia pahalta ja toisin päin, samoin kuin pieni lapsi niellessään karvasta lääkettä voi kokea pahaksi, jos hänelle sellaista syötetään, ja hyväksi, jos hän saa liikaa makeisia.

Koska tämä malli perustuu siis ensisijaisesti tunteisiin ja kokemukseen rakkaudesta, ovat luonnollisesti myös keskimääräisesti tunteellisesti herkemmät ihmiset erittäin alttiita sen vaikutuksille. Tämä on eittämättä yksi syy, miksi Jumala ohjeisti valitsemaan Vanhassa Testamentissa papeiksi ja Uudessa Testamentissa paimeniksi ainoastaan miehiä, sillä heille opissa pysyminen ja vääränlaisen empatian hallitseminen on keskimäärin helpompaa, kuten monet käytännön kokemukset ja tutkimukset ovat osoittaneet.

Esimerkiksi äskettäin tämä ilmiö nousi mielenkiintoisella tavalla esille Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kati Niemelän selvityksessä, jossa todettiin liberaalin orientaation kasvaneen eniten naispappien keskuudessa. Eettisissä kysymyksissä tämä näkyi harvinaisen selvästi; miespapeista 50% pysyi Raamatussa homoseksuaalisuuden harjoittamisen suhteen, kun taas naispapeista näin teki ainoastaan 14%. Tutkijan mukaan ”miespapit ovat selvästi orientoituneet enemmän pitämän kiinni kirkon opista ja hengellisestä tehtävästä”.

Toki Suomen kirkon tila on vielä alkusoittoa verrattuna siihen, mihin kehitys on etenemässä. Mallia voimme katsoa esimerkiksi ruotsista, jossa naispappeus hyväksyttiin jo vuonna 1958. Maa on tällä hetkellä eurooppalaisella tasolla – Britannian ohella – uskovien vainojen kärkimaita, jossa Raamattuun sitoutuvat uskovat on käytännössä ajettu kirkollisella tasolla täysin nurkkaan. Sama kehitys on edennyt myös nopeasti yhteiskunnassa, kun hengellinen sodankäynti pahuuden hillitsemiseksi on hävitty ja laki on korvattu rakkauden periaatteella.

Mielenkiintoinen havainnollistus Ruotsin kirkon alennustilasta saatiin myös äskettäin, kun Västerosin hiippakunnan naispappi esitti oman näkemyksensä siitä, millaiseksi kirkon oppi tulisi uudistaa. Rakkausperiaatteen täydellisesti omaksuneena hän oli nimittäin sitä mieltä, että käsitteestä ”synti” ja ”Jeesuksen uhri” tulee luopua kokonaan, koska hän kokee ne itselleen ”vastenmielisinä” (lue = rakkauden periaatteen vastaisina).

Pois kaikki puhe syyllisyydestä, häpeästä, verestä ja muusta epämiellyttävästä. Tuollaiset sanat eivät kuuluu moderniin aikaan. […] Ajatus siitä, että Jeesus on kuollut ristillä syntimme vuoksi ja että hän on maksanut syyllisyytemme omalla verellään, on vastenmielinen ja kaiken kohtuullisuuden sekä ymmärryksen yläpuolella. On omituista, että akateemiset ihmisetkin edelleen pitävät kiinni tällaisesta.
Ulla Karlsson, Västerosin hiippakunta

Olen henkilökohtaisesti tälle naispapille erittäin kiitollinen, että hän sanoi suoraan asian, joka on joka tapauksessa todellisuutta liberaaliteologiassa. Jos hyväksymme sen, että Jumalan Sana voidaan alistaa ihmisen omille tuntemuksille ja kokemuksille niin, että ihminen voi sen ääressä kysyä ”Onko Jumalan Sana tässä asiassa rakkaudellinen?”, on lopputulos viime kädessä juurikin koko syntiopin hylkääminen. Jos lieventävillä asianhaaroilla ja omilla pohdinnoilla voidaan tehdä mustasta valkoista, mihin ihmeeseen enää tarvittaisiin Jeesusta pesemään meidät puhtaiksi synneistämme, armosta puhumattakaan?

Tämä ajattelumalli vie meidät myös mediaseksikkääksi muoti-ilmiöksi paisuneeseen kohtaan c). Raamatusta luovuttaessa on äärimmäisen tärkeää, että synti voidaan siivota pois ilman Jeesuksen edessä nöyrtymistä. Ihminen on aina halunnut olla kuin Jumala, tietää kaiken. Syntiinlankeemushan lähti juuri siitä, että saatana uskotteli ihmisen saavan Jumalan kaltaisen erehtymättömän tiedon asioista syömällä kiellettyä hedelmää:

Silloin käärme sanoi naiselle: "Ei, ette te kuole. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan." Nainen näki nyt, että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä. Hän otti siitä hedelmän ja söi ja antoi myös miehelleen, joka oli hänen kanssaan, ja mieskin söi.
1. Moos. 3:4-6 UK

Nämä varoituksen sanat on julistettu uskoville viimeiset kuusi vuosituhatta, mutta kuinka usein ne kaikuvatkaan kuuroille korville! Ensimmäinen ihminen lankesi syntiin ja toi kaiken pahuuden maailmaan juurikin luulemalla, että Jumala olisi muuttanut mieltään (a-kohta) eikä kuolemanvaaraa tosiasiassa olisi, minkä jälkeen asia arvioitiin rakkauden periaatteen mukaisesti (kohta b) ja todettiin, että puusta syöminen tuntuisi hyvältä, ja tällä kaikella tavoiteltiin tilannetta (kohta c) jossa ihminen olisi Jumalan kaltainen, kykenisi erottamaan hyvän ja pahan täydellisesti ja olisi kaikkitietävä.

Tähän ansaan langetessaan Adamista ja Eevasta tuli maailmanhistorian ensimmäisiä liberaaliteologeja, kauan ennen fariseusten ja saddukeusten ilmestymistä näyttämölle. Tosin Raamattu antaa ymmärtää heidän tehneen parannusta, mutta tehtyä ei saanut enää tekemättömäksi. Yksi ainoa pikkusormi liberaaliteologialle riitti siihen, että koko maailma syöstiin pimeyteen ja miljardit ihmiset tulisivat päätymään helvettiin ikuisiksi ajoiksi. Kaikki tämä vain sen takia, että ihminen katsoi halvaksi Jumalan Sanan ja päätti itse tietää paremmin. Katsoessamme siis nykypäivänä ympärillemme emme näe mitään uutta; ihmisluonto ei koskaan muutu. Kerran perisynnillä saastutettu ihmiskunta tulee pysymään saastuneena hamaan ylösnousemuksen ja pyhityksen päivään asti.

Lopuksi on hyvä ottaa vertailukohdaksi Jeesuksen itsensä määrittelemä rakkauden ja lain suhde. Jeesuksen mukaan:

Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat."
Matt. 22:37-40 UK

Tähän opetukseen ei ole meillä ihmisillä mitään lisättävää. Laki ja profeetat ilmentävät ja toteuttavat rakkautta sellaisena, kuin Jumala määrittelee rakkauden. Kaikki määräykset, mitä Vanha- ja Uusi Testamentti sisältää, riippuvat vain ja ainoastaan Jumalan rakastamisen ja rakkauden kaksoiskäskyn varassa. Sen vuoksi Jeesus myös Matteuksen evankeliumin 5. luvussa muistuttaa, ettei laista tule koskaan häviämään yksikään kirjain eikä pieninkään piirto, sillä laki ilmentää seikkaperäisesti ja tarkasti, mikä on Jumalan edessä rakkaudellista ja mikä ei.

Toinen olennainen kysymys armon väärinkäyttöön liittyen on kysymys siitä, voiko ihminen elää tahallaan synnissä ja silti pelastua? Toki tiivistetty vastaus on ”ei”, mutta lähtekäämme hiukan tarkemmin tutustumaan, mitä Raamattu opettaa synnissä elämisen seurauksista.

Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin kuollut ilman tekoja.
Jaak. 2:26 UK

Edellä olemme tutustuneet siihen, miten Jumala on valmistanut meille kaikki hyvät teot, meidän vaeltaaksemme niissä. Muistamme myös, miten Jeesus julisti Jumalan valtakunnan lähelle tulemista; hän kehotti ihmisiä tekemään parannuksen ja lähtemään seuraamaan Häntä, ja jokaiselle halukkaalle hän yksin armosta antoi voiman tulla Jumalan lapseksi. Olennaista on kuitenkin myös se, mitä tapahtuu Jumalan lapseksi tulemisen jälkeen; lähteekö ihminen seuraamaan Kristusta vai ei? Asettuuko kylvetty Sanan siemen tien oheen, kalliolle, orjantappuroiden sekaan vai hyvälle maalle?

Jeesus on ainoa tie, totuus ja elämä Isän luo (Joh. 14:6), eikä kukaan pelastu ilman Jeesusta. Tämä on kristinuskon perusasioita. Jeesuksen seuraaminen on toimimista samoin, kuin Jeesus toimi. Jeesus puolestaan sitoutui kaikessa Raamattuun, kunnioitti Jumalan antamia lakeja vahvistaen ne omalla opetuksellaan, sekä kehoitti ihmisiä seuraamaan niitä tinkimättä. Hyvä esimerkki tästä on Vuorisaarna, jossa Jeesus viittasi Vanhan Testamentin opetuksiin vahvistaen ne ja kiristäen vielä monia niistä, jotta kukaan ei voisi kuvitella niiden menettäneen merkityksensä; "Teille on opetettu" --> "minä sanon teille".

"Teille on opetettu tämä käsky: 'Älä tee aviorikosta.' Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan."
Matt. 5:27-28 UK

Samoin Jeesus varoitti seurauksista, mikäli ihmiset jättäisivät tämän opetuksen kuulematta:

Minä sanon teille: ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan.
Matt. 5:20 UK

Muistuttaen että:

"Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennenkuin kaikki on tapahtunut."
Matt. 5:18 VK

On siis erittäin tärkeää tiedostaa, että hyveellinen elämä ja Jumalan Sanan kunnioittaminen on koko uskonelämän ydin, ja ilman sitä koko usko on kuollut. Raamattu osoittaa harvinaisen selkeästi, että Jumalan ilman tekoja lahjoittama armo ei ole vapaalippu käyttää Raamattua ja sen lakeja käymäläpaperina. Edellä kuvattujen Jeesusten opetusten lisäksi Raamattu varoittaa tästä asiasta myös esimerkiksi Heprealaiskirjeessä:

Jos me näet teemme syntiä ehdoin tahdoin, senkin jälkeen, kun olemme oppineet tuntemaan totuuden, ei ole enää mitään uhria syntiemme sovitukseksi.
Hepr. 10:26 UK

Vanha käännös toteaa tässä kohdassa ”tahallamme teemme syntiä”. Taustalla on kreikankielinen sana εκουσιος, joka esiintyy ainostaan kahdesti Raamatussa. Toinen kohta löytyy 1. Pietarin kirjeestä:

Kaitkaa sitä laumaa, jonka Jumala on teille uskonut, älkää pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, älkää myöskään alhaisesta voitonhimosta, vaan sydämenne halusta.
1. Piet. 5:2

Huomaamme siis, että sanan merkityssisältö asettuu paralleeliksi vilpittömän sydämen halun kanssa. Kyseessä on siis jokin asia, jota ihminen haluaa tehdä ilman, että hän tekee sitä painostuksen alaisena, vaan että hän itseisarvollisesti valitsee ja haluaa toimia tietyllä tavalla. Synnin kontekstissa kyse on siis siitä, että ihminen on selkeästi tehnyt elämässään linjanvedon, joka johtaa hänet pois armon alta, ja sitä kautta pelastuksesta. Tällaisessa tilanteessa ihminen on siis vapaaehtoisesti (ei esimerkiksi painostuksen alaisena) luopunut Kristuksen seuraamisesta kääntäen Raamatun Sanalle selkänsä. Tämä johtaa luonnollisesti siihen, ettei Kristuksen sovitusuhri enää peitä hänen syntejään, eikä hänellä ole enää mitään osaa Taivasten Valtakunnassa. On siis pelastuksen kannalta äärimmäisen vakava asia, mikäli elämme oman mielemme mukaisesti emmekä suostu tunnustamaan Jumalan antamia määräyksiä oikeiksi.

Ettekö tiedä, etteivät väärät peri Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö. Eivät haureelliset eivätkä epäjumalanpalvelijat, eivät avionrikkojat, irstailijat eivätkä homoseksuaalisuuden harjoittajat, eivät varkaat eivätkä ahneet, eivät juomarit, pilkkaajat eivätkä riistäjät peri Jumalan valtakuntaa. Tuollaisia jotkut teistäkin olivat, mutta te olette antaneet pestä itsenne, te olette pyhitettyjä ja vanhurskautettuja Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengessä.
1.Kor. 6:9-11 RK

Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella.
Jaak. 2:24 (UK)

Juuri tähän tilanteeseen ratkaisuksi Jumala on antanut sellaisen äärettömän ihanan asian kuin armo. Hän tietää, että kukaan ihminen ei pysty lakia täyttämään. Hän tietää, että ihminen ei pysty elämään täydellisen oikein, ja laki osoittaa ihmiselle synnin ja tuomion. Kuten olemme jo edellä todenneet, lain täydellinen noudattaminen on ihmiselle täysin mahdotonta.

Sillä joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin.
Jaak. 2:10 (VK)

Jeesus on kuitenkin tämän lain täyttänyt puolestamme. Hän on sovittanut syntimme ja elänyt täydellisen synnittömän elämän, jotta me hänen jalanjäljissään pääsisimme perille Taivaaseen. Uskonelämässä on siis nimen omaan kyse Jeesuksen seuraamisesta, ei uskonnollisesta jeesustelusta. Kukaan ei pääse jeesustelemalla Taivaaseen, vaan jokaisen on tunnustettava rikkoneensa Jumalan lakia vastaan ja joutuneensa näin armon tarpeeseen, joka meille annetaan Jeesuksen sovitustyön kautta.

Kun siis ihminen on näin vapautettu lain tuomiosta Jeesuksen sovitustyön tähden, voimme puhua jälleen oravanpyörästä. Ihminen, joka yrittää vanhurskauttaa itsensä lailla, on verrattava oravaan, joka juoksee oravanpyörässä. Oravanpyörä kokonaisuutena edustaa perisynnin todellisuutta. Riippumatta siitä, miten virheettömän juoksusuorituksen orava tekee, se ei liiku minnekään, sillä pyörä on sulkeutunut sen ympärillä ja hienosta juoksusta huolimatta orava pysyy aina vain paikallaan. Ennemmin tai myöhemmin tulee väistämättä ennemmin tai myöhemmin myös tilanne, jossa juokseva orava lankeaa vinhasti pyörivän pyörän kyydistä, joutuen jälleen aloittamaan juoksunsa alusta.

Huomaamme siis, että tässäkin asiassa Jeesuksen seuraaminen on vastakohta suorittamiselle. Emme tee tekoja saavuttaaksemme jotain, vaan olemme yksin armosta saaneet uskon, jolla seurata Jeesusta, ja me saamme kulkea Jeesuksen jalanjäljissä, sillä Hän on jo saavuttanut puolestamme kaiken. Kun siis sydämemme tahtotila on Raamatun ilmoittaman Kristuksen seuraaminen, elämme armon alla emmekä lain alla, eikä lain tuomioilla ole meihin mitään valtaa.

Sillä seitsemästi vanhurskas lankeaa ja nousee jälleen, mutta jumalattomat suistuvat onnettomuuteen.
Snl. 24:16 VK

On siis täysin eri asia elää synnissä, eli tietoisesti kääntää selkä Raamatun opetukselle oikeasta ja väärästä, kuin langeta tahtomattaan synteihin. Vertaamme asiaa fyysisen rinnastuksen kautta: Ihminen kantaa mukanaan Raamattua. Tulee sade, ja Raamattu vähän kastuu. Ihminen horjahtaa ja Raamattu putoaa kuralätäkköön. Ihminen hermostuksissaan puristaa Raamattua väkivaltaisesti, ja sivut rypistyvät. Mutta on täysin eri asia, että ihminen sijoittaa Raamatun käymäläpaperitelineeseen ja lopun lukija voi arvata. Tilanne on sama hyveellisen elämän kanssa; välillä tulee lankeemuksia, mutta niin kauan kuin tahtotilamme on Jeesuksen seuraaminen eikä hänen Sanansa polkeminen, niin kauan olemme armon alla ja pelastettuja.

Rakkaat lapset! Kirjoitan tämän teille, jotta ette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman. Siitä me tiedämme tuntevamme hänet, että pidämme hänen käskynsä. Joka sanoo tuntevansa hänet mutta ei pidä hänen käskyjään, on valehtelija, eikä totuus ole hänessä. Mutta joka noudattaa hänen sanaansa, hänessä Jumalan rakkaus on todella saavuttanut päämääränsä. Tästä me tiedämme olevamme hänen yhteydessään. Sen, joka sanoo pysyvänsä hänessä, tulee myös elää samalla tavoin kuin hän eli.
1. joh. 2:1-6 UK

Kun Kristus kuoli, hän kertakaikkisesti kuoli eroon synnistä. Kun hän nyt elää, hän elää Jumalalle. Ajatelkaa tekin samoin itsestänne: te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa. Synti ei siis saa hallita teidän kuolevaista ruumistanne, niin että noudatatte sen himoja.
Room. 6:10-12 UK

- Loppusanat -

Kristittyjen voima julistaa lakia ja evankeliumia perustuu Jumalan armolle. Raamattuun sitoutuvilla uskovilla ei ole tarvetta melskata, riehua tai itseisarvollisesti taistella, jotta saisimme irtopisteitä Jumalalta. Jokainen ihminen on Jumalan silmissä äärettömän arvokas, ei suinkaan tasa-arvoinen, sillä ihmisiä ei voi eikä tule verrata keskenään, eikä kenenkään ihmisarvo riipu hänen omista ominaisuuksistaan tai suoritteistaan puhumattakaan toisten ihmisten vastaavista.

Koska Jeesus on vapauttanut meidät ihmiskeskeisen humanismin oravanpyörästä, olemme vapaita seuraamaan Jeesusta vajavaisina ja lankeilevina kristittyinä. Jumala ei odota meiltä täydellisyyttä, vaan ainoastaan kuuliaisuutta; niin kauan, kuin kunnioitamme Raamatun Sanaa Kristuksen tavoin ja seuraamme Kristusta Herranamme ja Vapahtajanamme, olemme armon alla ja pelastettuja.

Näin tehdessämme tulee meidän myös kunnioittaa ja rakastaa niitä ihmisiä, jotka ovat uskosta osattomia eivätkä elä Raamatun mukaisesti. Suvaitsevaisuus on toki kristityn perushyve, mutta todellinen suvaitsevaisuus Raamatun kannalta merkitsee absoluuttista rakastamista ja hyvän toivomista toiselle silloinkin, kun emme missään tapauksessa voi suvaita, rakastaa emmekä hyväksyä toisen ihmisen tekoja. Vihaan ei koskaan tule vastata vihalla eikä herjaukseen herjauksella, eikä kristityllä ole mitään tarvettakaan sellaiseen, sillä kukaan ei voi uhata uskovan asemaa yksin armosta ja yksin uskosta pelastettuna Jumalan lapsena.


Lähteet:
http://www.theologica.fi/cyprdemetr.html
http://www.evl.fi/katekismus/10kaskya/11.html
http://www.vapaasatama.net/raamattu.html
http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/kotimaa/1173/tutkija_kati_niemela_naiset_ovat_kirkon_muutosagentteja
http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/ulkomaat/1191/ruotsalainen_pappi_kohahdutti_vaatimuksillaan

Rukouselämä ja sen haasteet

Johdanto

Muistan 90-luvulla Radio Deillä soineen erään kappaleen, joka jostain syystä vaikutti minuun erittäin syvästi. Aina kuullessani tutut sävelet oli minun välittömästi noustava ja rynnättävä sammuttamaan radio, koska laulun sanoma oli niin hätkähdyttävä, etten pystynyt sitä ja sen herättämiä tunteita vielä siinä iässä kunnolla käsittelemään.

Kappaleen alkuperäisestä säveltäjästä minulla ei ole tietoa, ja sen ovat tulkinneet monet eri esittäjät vuosien varrella. Nimiäkin laululla on useita, se tunnetaan mm. otsikoilla ”Nuori mies” ja ”Äidin rukous”. Kaikki säkeistöt sointuineen löytyvät tästä linkistä, mutta tätä kirjoitusta varten siteeraan kahta viimeistä säkeistöä:

Niin jos voisin äiti sulta vielä anteeks anoa. Tästä lähtein äiti tahdon Jeesustani seurata.
::Herra kuuli rukoukset vanhan äidin huulilta. Hautakummun päällä nähdään nuorukainen polvillaan.::

Ystäväni onko sulla rukoileva äiti myös, joka rukoellen valvoo vuoteen pimeässä yös.
::Anna Jeesuksen nyt voittaa elämäsi kokonaan. Silloin kovan sydämesi rukous saa murentaa.::

Luin nämä sanat uudelleen valmistellessani nuorteniltaan opetusta rukouksesta. Mieleeni tulivat lapsuudenmuistot, mutta myös eräs viimeaikainen tapahtuma, nimittäin Natural Born Killers -rikollisjärjestön entisen johtajan Lauri Johanssonin uskoontulo. Kyseinen tapahtuma herätti huomattavaa ihmetystä ja mediajulkisuutta, ei vähiten kristillisissä piireissä. Lauri Johanssonin pitkä haastattelu löytyy täältä, mutta syy, miksi laulun sanat johdattivat hänet mieleeni, oli hänen äitinsä.

Lauri Johanssonin äiti nimittäin rukoili rikoksen teille lähteneen poikansa puolesta 40 vuotta. Hän jaksoi uskoa ja toivoa loppuun asti, että poika jonain päivänä vielä tekisi parannuksen syntielämästä ja kapinasta Jumalaa vastaan. Äiti ei kuitenkaan koskaan nähnyt rukousvastauksen päivää, sillä hän kuoli vuonna 2004 – kolme vuotta ennen poikansa uskoontuloa.

Ottaessaan lopulta Jeesuksen vastaan Johansson tunnusti saman tien kaksi henkirikosta lisää, ja hänen elämänsä muuttui kertaheitolla. Kyseessä ei ollut mikään hetken mielijohde, vaan vakaa päätös seurata Kristusta seurauksista välittämättä. Jumala siis vastasi vanhan äidin rukouksiin jopa hänen kuolemansakin jälkeen, ja näin äiti ja poika saavat vielä kerran nähdä toisensa Jumalan luona Taivaassa.

Rukous ei siis ole asia, johon voimme suhtautua kevytmielisesti. Sen lisäksi, että se on erittäin voimakas ja merkityksellinen voima, joka voi mullistaa ihmisten ja kokonaisten kansakuntien elämää, ei se ole välttämättä läheskään aina kovin ”helppo” asia. En usko, että Lauri Johanssonin äidillä oli kovin helppoa rukoilla rikollisen elämää viettävän poikansa puolesta ilman rukousvastausta vuosikymmeniä. Tuskin voimme myöskään sanoa helpoksi esimerkiksi tilannetta, jossa Jeesus ristillä rukoilee vihaajiensa puolesta sanoen ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät”.

Siinä missä emme voi lähestyä rukouselämää kevytmielisesti, emme toisaalta myöskään voi väittää voivamme alistaa rukousta suurennuslasin alle tutkittavaksi, sillä se on lopultakin mysteeri, jonka toimintamekanismeista meillä ei ole pienintäkään käsitystä, eikä niiden ymmärtäminen kuulu meille. Toki Raamattu puhuu rukouksesta erittäin paljon, mutta koskaan meille ei selitetä rukouksen mekaniikkaa ja vaikutustapoja niin, että inhimillisesti voisimme ne käsittää. Sen sijaan voimme kyllä sisäistää Raamatun opetuksen tästä hengellisen elämän äärimmäisen olennaisesti osa-alueesta ja elää rukouksessa, siunaukseksi sekä lähimmäisillemme että meille itsellemme.

Mitä rukous on ja mihin se pystyy?

Ihmiset ovat yrittäneet määritellä rukousta monin eri tavoin. Eri määrittelyt tuovat kukin erilaisen puolen esiin samasta asiasta, emmekä voi sanoa, että jokin tietty määrittely olisi ylitse muiden. Itse tarjoaisin määrittelyksi ilmaisua ”rukous on kommunikaatiota ja vuorovaikutusta Jumalan kautta ja Jumalassa”. Se on sitä, että kohdistamme katseemme Kristukseen ja lähestymme häntä Raamatun lupausten kautta ajatuksinemme, huolinemme, pyyntöinemme, tuntemuksinemme ja toiveinemme. Se on sitä, että luotamme maailmankaikkeuden Luojan todellakin haluavan olla meidän kanssamme elävässä vuorovaikutuksessa, ja me ihmisinä voimme armon ansiosta vastata tähän Jumalan kutsuun.

Rukous on tärkeimpiä rajapyykkejä uskonnon ja Uskon välillä. Siinä missä uskonnoissa ihmiset pyrkivät omin voimin lähestymään Jumalaa esimerkiksi rukoussuoritusten kautta, on Jeesuksen seuraaminen tämän vastakohta; hän on ensin lähestynyt meitä. Rukouselämä on vain vastaus siihen, mitä Jeesus on jo tehnyt puolestamme, ei aloite tai suoritus, jolla pyritään maanittelemaan etäinen jumala vastaamaan norsunluutornistaan.

Tältä pohjalta saamme lähteä tutkimaan, mitä Raamattu opettaa rukouksesta ja sen voimasta. Otamme aluksi lukukappaleet Jaakobin kirjeestä sekä Matteuksen evankeliumista:

Jos joku teistä kärsii vaivaa, niin rukoilkoon; jos joku on hyvillä mielin, veisatkoon kiitosta. Jos joku teistä sairastaa, kutsukoon tykönsä seurakunnan vanhimmat, ja he rukoilkoot hänen edestään, voidellen häntä öljyllä Herran nimessä. Ja uskon rukous pelastaa sairaan, ja Herra antaa hänen nousta jälleen; ja jos hän on syntejä tehnyt, niin ne annetaan hänelle anteeksi.

Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte; vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras. Elias oli ihminen, yhtä vajavainen kuin mekin, ja hän rukoili rukoilemalla, ettei sataisi; eikä satanut maan päällä kolmeen vuoteen ja kuuteen kuukauteen. Ja hän rukoili uudestaan, ja taivas antoi sateen, ja maa kasvoi hedelmänsä.

Veljeni, jos joku teistä eksyy totuudesta ja hänet joku palauttaa, niin tietäkää, että joka palauttaa syntisen hänen eksymyksensä tieltä, se pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja peittää syntien paljouden.
Jaak. 5:13-20 VK

Kun he palasivat väkijoukon luo, Jeesuksen eteen tuli mies, joka polvistui ja sanoi: "Herra, armahda poikaani! Hän on kuunvaihetautinen, ja hänen tilansa on kovin huono. Hän kaatuu usein, milloin tuleen, milloin veteen. Minä toin hänet opetuslastesi luo, mutta he eivät pystyneet parantamaan häntä." Silloin Jeesus sanoi: "Voi tätä epäuskoista ja kieroutunutta sukupolvea! Kuinka kauan minun vielä on oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika tänne." Jeesus käski ankarin sanoin pahan hengen poistua, ja se lähti pojasta. Siitä hetkestä poika oli terve.

Kun he olivat taas keskenään, opetuslapset kysyivät Jeesukselta: "Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?" "Koska teillä on niin vähän uskoa", vastasi Jeesus. "Totisesti: jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: 'Siirry täältä tuonne', ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta. Tämä laji ei lähde muulla kuin rukouksella ja paastolla."
Matteus 17:14-21 UK

Näissä raamatunkohdissa esitellään hyvin erilaisia tilanteita, joissa rukous ja hengellisen auktoriteetin käyttö on äärimmäisen olennaisessa roolissa. Ensimmäisissä jakeissa kerrotaan, miten on toimittava jonkun kärsiessä sairaudesta. Meillä on siis Raamatun lupaus siitä, että lääketieteellisen viisauden lisäksi Jumala on antanut meille sellaisen asian kuin rukous, ja että rukouksessa saamme todellakin vedota tähän Jumalan lupaukseen siitä, että uskon rukous parantaa sairaan.

Merkillepantavaa on kuitenkin, että samassa jaeyhteydessä puhutaan syntien tunnustamisesta ja ”uskon rukouksesta”. Kun muistamme, että usko ilman tekoja on kuollut (Jaak. 2:26), eikä tahallaan synnissä elävä ihminen ole uskossa sanan varsinaisessa merkityksessä (Hepr. 10:26), tämä näkökulma on erittäin tärkeä. Syntien tunnustaminen ja niistä luopuminen – jolloin yksin armosta saatava vanhurskautus tulee meidän osaksemme peittäen synnit – on siis selkeästi ehto sille, että voimme tähän Jumalan lupaukseen vedota.

Vastaavanlainen syy-seuraussuhde on löydettävissä esimerkiksi 1. Korinttolaiskirjeen 11. luvusta, jossa Paavali varoittaa kelvottoman ehtoolliselämän olevan syynä sille, että korinttolaisten keskuudessa oli paljon sairautta, heikkoutta ja kuolemaa. Ei Jumalan edessä voi vaeltaa miten vain, olettaen, että armo peittää kaikki synnit silloinkin, kun emme itse elä armon alla vaan synnin alla.

Emme siis voi liiaksi korostaa sitä, mitä Jaakob opettaa sanoen ”vanhurskaan rukous voi paljon”. Kukaan ei ole vanhurskas omien tekojensa tai ansioidensa vuoksi, vaan yksin armosta vanhurskautetaan ne, jotka kääntävät selkänsä synnille ja lähtevät seuraamaan Jeesusta.

Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.
(Room. 3:22-24)

Kun siis tulemme osalliseksi armon vanhurskautuksesta astuessamme elävään uskoon Jeesuksessa Kristuksessa, meillä on täysi oikeus lähestyä Jumalaa ilman pelkoa siitä, olemmeko kenties liian syntisiä rukoilemaan esimerkiksi sairauden parantumista.

Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.
Fil. 4:6-7 VK

Armon kautta meillä on myös mahdollisuus käyttää rukouksessa hengellistä auktoriteettia. Tämä tulee kyseeseen evankeliumitekstin esittämässä tilanteessa, jossa kohdehenkilössä oli paha henki, joka aiheutti uhrilleen tekstistä päätellen epilepsian kaltaisia oireita. Opetuslapset yrittivät ajaa henkeä pois, kuten Raamattu kehottaakin tekemään, mutta jostain syystä manaus ei kyseisellä kerralla onnistunut.

Kristus puolestaan näki heti, mistä on kyse; opetuslapsilla ei ollut tarpeeksi uskoa. Hän turhautui tähän kovin, sillä kyse oli samasta asiasta, joka johti esimerkiksi Pietarin vajoamiseen mereen kesken veden päällä kävelyn (Matt. 14:31). Emme tiedä tarkkaan, mitkä asiat olivat johtaneet opetuslasten puutteelliseen uskoon tässä tilanteessa, mutta olennaista on se, että Jeesus on hyvin pettynyt tilanteeseen ja selvästi toiminnallaan osoittaa, että opetuslapsilla olisi parantamisen varaa uskonsa määrässä.

Uskon puute oli juurikin se syy, miksi pahaa henkeä ei saatu voitettua. Toisin sanoen, rukousten ”vaikuttavuus” on ainakin tietyissä tilanteissa hyvin merkittävällä tavalla riippuvainen rukoilijan uskon määrästä, mikä on loogista, sillä mitä järkeä muuten olisi Pyhän Hengen jakaa erikseen esimerkiksi tietyillä ihmisille parantamisen armolahjoja (1. Kor. 12:30)? Vastaavavasti voimme myös ymmärtää, ettei usko – yhtä vähän kuin armolahjatkaan – tule ihmisestä itsestään, vaan ovat yksin armosta saatavia asioita.

”Sen armon perusteella, joka minulle on annettu, sanon teille jokaiselle: älkää ajatelko itsestänne liikoja, enempää kuin on aihetta ajatella, vaan pitäkää ajatuksenne kohtuuden rajoissa, kukin sen uskon määrän mukaan, jonka Jumala on hänelle antanut. ”
Room. 12:3 UK

Mitä me siis sanomme? Eikö tässä ole ristiriita; miten Kristus voi kritisoida ihmisiltä puuttuvan uskoa, jos uskon saaminen on yksin Jumalan käsissä?

Vastaus ongelmaan on lopultakin erittäin yksinkertainen; Jumala ei vaadi keneltäkään yli voimiensa (1. Kor. 10:13), mutta hän kyllä olettaa meidän käyttävät hyvin saamamme resurssit (Matt. 25:23). Toisin sanoen, olennaista on se, että antaudumme Jumalan käyttöön ja teemme aktiivisesti töitä sen eteen, että Jumala voisi meille antaa enemmän uskoa. Aina kun saamme siunausta ja uskoa, laitamme hyvän kiertämään ja toimimme Raamatun mukaisesti siinä, miten Jumalan lahjoja käytämme. Tässä ei ole kyse omista suorituksista vaan juurikin siitä, ettei uskoa yritä suorittaa. Kuten Roomalaiskirje varottaa ”älkää ajatelko itsestänne liikoja”.

Mitä siis voimme päätellä tämän Raamatun opetuksen valossa alkuperäisestä manaustilanteen epäonnistumisesta? Rohkenisin tarjota luetun pohjalta kolmea johtopäätöstä:

• Meille on annettu rukouksen lahja, joka on voimakas ase pimeyden henkivaltoja vastaan, ja jota voi ja tulee käyttää auktoriteetinomaisesti hengellisessä sodankäynnissä kohdattaessa esimerkiksi riivaajahenkiä tai selvää henkivaltojen vaikutusta, mutta...
• ...soitellen ei tule lähteä sotaan ja on ymmärrettävä, että olemme inhimillisiä ja rukouksemme on vajavainen. Rukoustukea saa ja tulee pyytää hengellisesti vahvemmilta tahoilta silloin, kun kohtaamme meidän uskollemme ja voimillemme ylivoimaisia tilanteita, samalla kun....
• …pidämme huolta siitä, että toimimme vastuullisesti ja tehokkaasti sillä uskolla ja niillä lahjoilla, jotka Jumala on meille antanut, jotta emme itse olisi palvelutehtävämme onnistumisen tiellä.

Lopuksi on huomattava selkeä ero ns. auktoritatiivisen rukouksen ja anovan rukouksen välillä. Meille on annettu kyllä valta tallata kaikkea vihollisen valtaa ja voimaa (Luuk. 10:19), mutta meillä ei ole lupa yrittää käyttää tätä auktoriteettia tilanteisiin, joissa emme pysty auktoriteetin käyttöä suoraan Raamatulla perustelemaan.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Auktoriteettirukousta, mallilla ”Jeesuksen nimessä ja veressä tämä ja tämä asia tapahtukoon”, voidaan käyttää tietyissä tilanteissa, kun vastassa on esimerkiksi henkivalta, demoni, sairaus tai muu tilanne, jolloin on selvää, että rukous on Jumalan tahdon mukainen.

Sama pätee myös positiivisesti, sillä esimerkiksi Herran siunaus on auktoriteettirukous; Herra siunatKOON teitä ja varjelKOON teitä, ja niin edelleen. Näin Jumalan lupausten pohjalta julistetaan siunausta siunattavan henkilön/henkilöiden ylle, mikä on lähtökohtaisesti selvästi Jumalan tahdon mukainen rukous. Tietysti on kiinnitettävä huomiota siihen, ettei rukousta toteuteta tilanteissa, joissa se voidaan tulkita hyväksynnäksi siunauksen kohteen/kohteiden harjoittamalle synnille, mutta tämä on jokaisen rukoilijan omalla vastuulla.

Anovaa rukousta sovelletaan puolestaan ensisijaisesti silloin, kun emme ole täysin varmoja Jumalan tahdosta. Voimme esimerkiksi rukoilla taloudellisen tilanteemme kohenemista, elämänkumppania, uutta työpaikkaa tai mitä tahansa asiaa, jonka koemme olevan elämällemme eduksi. Jumala sitten tekee ratkaisun siitä, onko rukouksen toteuttaminen hänen suunnitelmiensa mukaista vai ei.

Sanomattakin on selvää, ettei ole mitään väärää käyttää myös anovaa rukousta tilanteissa, jotka oikeuttaisivat myös auktoriteettirukouksen käytön. Kukin rukoilkoon ja toimikoon sen mukaisesti, miten Jumala johdattaa ja on uskoa antanut. Olennaista on se, ettemme yritä leikkiä Jumalaa käyttämällä auktoriteettirukousta tilanteissa, joissa siihen ei ole perusteita.

Mikäli asiasta ei ole varmuutta, on paljon parempi nöyrästi lähestyä Jumalaa anoen ja pyytäen, kuin ”sooloilla” ja antaa samalla muille ylimielistä esimerkkiä. Kiusaus auktoriteettirukouksen väärinkäyttöön voi nimittäin olla ajoittain hyvinkin suuri, sillä syntiinlangennut mielemme saattaa helposti ottaa siitä aiheen voimantuneen lietsomiseen, mikä voi aiheuttaa joskus jopa enemmän hengellistä vahinkoa kuin siunausta. Siksi esimerkiksi rukoiltaessa sairauksien parantumista tulee nöyrästi kuunnella Pyhän Hengen johdatusta, sillä jos ihminen yrittää auktoriteettirukouksen avulla suorittaa parantamisihmeen saaden aikaan ”turhaa toivoa” parannettavassa, voi jälki olla erittäin surullista katsottavaa, kun ihmettä ei tapahdu ja esirukoiltava masentuu entisestään.

Tärkeintä on se, että rukouksemme pyrkii edistämään Raamatun tavoitteiden ja opetusten siunaavaa toteutumista ihmisten elämässä. Siksi emme myöskään voi edes anovalla rukouksella rukoilla jotain sellaista, joka on selvästi Jumalan tahdon vastaista joko absoluuttisesti tai relatiivisesti. Havainnollistuksena tästä voisi olla esimerkiksi se, että rukoilisimme lähimmäisemme oikeudetonta kuolemaa, tai että esimerkiksi eronnut rukoilisi itselleen uutta puolisoa; Jumalaahan pyydettäisiin silloin toimimaan Raamattua vastaan, eli toteuttamaan edellisessä tapauksessa murha suoraan, ja jälkimmäisessä epäsuorasti, koska Jumala ei voi antaa uutta puolisoa ennen edellisen kuolemaa (mm. 1. Kor. 7:11; Room. 7:2-3).

Jatkamme ottamalla lisää vertailukohtia Raamatun opetuksesta:

Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei ole kuolemaksi, niin rukoilkoon, ja hän on antava hänelle elämän, niille nimittäin, jotka eivät tee syntiä kuolemaksi. On syntiä, joka on kuolemaksi; siitä minä en sano, että olisi rukoiltava.
1. joh. 5:16 VK

Johanneksen ilmaisu siitä, miten rukous antaa toiselle elämän, on mielestäni erittäin kaunis. Samalla tämä jae antaa tärkeän muistutuksen esirukouksen tärkeydestä. Kuten Lauri Johanssonin äiti esirukoili poikansa puolesta 40 vuotta ja lopulta haudankin takaa antoi hänelle elämän, niin myös me voimme ja meidän tulee rukoilla niiden puolesta, jotka eivät usko Kristukseen tai vaarantavat pelastuksensa synnissä elämisellä. Tämä on sekä meidän etuoikeutemme että velvollisuutemme, eikä sen merkitystä voi painottaa liiaksi.

Johanneksen opetus suhteutuu myös siihen, mitä Jumala puhui profeetta Hesekielille:

Kun minä uhkaan jumalatonta kuolemalla, asetan sinut vastuuseen hänestä. Ellet sinä puhu hänelle, ellet varoita häntä hänen elämänmenostaan, hän kuolee syntiensä tähden -- ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut. Mutta jos sinä varoitat jumalatonta hänen vaelluksestaan ja kehotat häntä kääntymään tieltään eikä hän silti käänny, hän kyllä kuolee syntiensä tähden mutta sinä pelastat elämäsi.
Hes. 33:8-9 UK

Näiden jakeiden edessä saatamme tuntea pienuutta ja hämmennystä siitä, kuinka paljon Jumala meiltä oikeastaan vaatii. Raamatun valossa meidän ei kuitenkaan tarvitse ”hajota” tämän vaatimuksen alla. Jumala on elämää rakastava Jumala, ja kaikki hänen käskynsä ja määräyksensä palvelevat elämää. Koska kaikki ihmiskohtalot lopultakin ovat Jumalan kädessä, jää meille ainoastaan Hänen kutsunsa elää alttiisti Hänen johdatuksessaan.

Toisin sanoen, meidän tulee tehdä se, mitä pystymme, siellä, missä olemme, silloin, kun voimme. Jos näemme lähimmäisemme elävän jumalattomasti, ja meillä on mahdollisuus vaikuttaa häneen, meidän tulee varoittaa häntä hänen tiestään. Jos koemme Jumalan johtavan meitä esirukoukseen tietyn henkilön puolesta, meidän tulee vastata kutsuun ja taistella esirukouksessa hänen puolestaan. Jumala ei kuitenkaan johdattaessaan vaadi keneltäkään mitään yli voimiensa, ja meidän tulee ymmärtää, ettemme voi koko maailmaa pelastaa. Voimme kuitenkin omalla pienellä panoksellamme vaikuttaa niiden ihmisten hyväksi, jotka lähellämme ovat, heidän pelastuksekseen.

Terveisiä lähettää teikäläinen Epafras, Kristuksen Jeesuksen palvelija, joka aina taistelee rukouksin teidän puolestanne, jotta pysyisitte lujina ja nuhteettomina ja vankkumatta noudattaisitte kaikessa Jumalan tahtoa.
Kol. 4:12 UK

Edellämainittujen esimerkkien lisäksi on myös monia muita tapoja lähestyä Jumalaa rukouksessa. Rukous voi olla esimerkiksi kiitosta ja ylistystä Jumalalle Hänen teoistaan ja hyvyydestään; mm. Psalmeissa on erittäin paljon tällaisia rukouksia, joita voi käyttää apuna myös omassa rukouselämässään. Samoin meidän tulee rukoilla alati Jumalalta johdatusta, esimerkkeinämme Raamatun henkilöt, jotka toistuvasti vaikean tilanteen kohdatessaan menivät Herran eteen ja rukoilivat Herraa osoittamaan, mitä heidän on tehtävä seuraavaksi. Pyhän Hengen ansiosta emme ole oman päättelykykymme varassa, vaan Jumala on jostain syystä armossaan katsonut sopivaksi johdattaa meitä kuin Isä lapsiaan; kädestä pitäen. Tätä Pyhän Hengen johdatusta me saamme ja meidän tulee rukouksessa Jumalalta anoa.

Yhteenvetona voimme siis sanoa, että oli rukouksessa sitten kyse avunhuudosta, kiitoksesta, esirukouksesta, riivaajien ulosajamisesta tai siunaamisesta, tärkeintä on sisäistää, että Jumalalla todella on ikävä meitä ja meidän rukouksiamme. Hän haluaa kuulla meistä, ja on valmistanut meille Kristuksessa suoran rukousyhteyden Taivaaseen. Tämän armon ansiosta saamme lähestyä Jumalaa, vaikka olisimme kuinka rankasti epäonnistuneet ja langenneet elämässämme. Rukous ei lopultakaan ole meidän suorituksemme, vaan vastaus Kristuksen suoritukseen.

Käytännön rukouselämä

Kristus eli elämänsä rukoillen. Hän oli jatkuvassa rukousyhteydessä Isäänsä, ja Hän myös erityisesti keskittyi rukoukseen tietyissä tilanteissa. Samoin myös me tarvitsemme rukousta sekä arkeen että juhlaan, ja sen tulisi olla jokaisen eletyn päivän tärkeimpiä asioita. Kirjoittaessani tämän sanon saman myös itselleni, sillä voin tunnustaa laiminlyöneeni rukouselämän merkitystä elämässäni hyvin usein. Milloin minulla on muka liian kiire, olen liian väsynyt tai keksin jonkin muun tekosyyn laistaa Jumala-suhteen hoitamisesta.

Tämän maan päältä ei varmastikaan löydy ihmistä, joka voisi sanoa huolehtivansa rukouselämästään täydellisesti, mutta tässäkin asiassa saamme olla kiitollisia siitä, että Jumalan armo peittää nämäkin vajavaisuutemme, kunhan sydämemme tahtotila pysyy Jumalan tahdon – eli Raamatun lain – noudattamisessa ja Kristuksen seuraamisessa, emmekä yritä omilla rukoussuorituksillamme kerätä Jumalalta irtopisteitä yhtään enempää, kuin pyrimme tulemaan vanhurskaiksi lakia noudattamalla.

Lähtiessämme pohtimaan elävän rukouselämän rakennuspalikoita tulee yhtenä tärkeimpänä asiana huomioida ja tiedotsaa selkeästi, ketä rukoilemme. Rukous kohdistetaan ainoastaan ja vain Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaan; ”Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan poikaan, meidän Herraamme” […] ”ja Pyhään Henkeen”. Mikäli haluamme olla teologisesti tarkkoja, tapahtuu rukous ”Isälle Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä”.

Tärkeää on siis se, ettemme milloinkaan rukoile esimerkiksi enkeleitä tai pyhimyksiä. Samalla on myös syytä kiinnittää huomiota siihen, että rukoilemme sitä Jumalaa, joka on ilmoittanut itsensä Raamatussa. Emme siis esimerkiksi rukoile omia käsityksiämme jumalasta, emme ihmisten mielipiteitä emmekä liberaaliteologien opetusten maalaamaa epäjumalankuvaa, eri uskontojen epäjumalista puhumattakaan.

Tutkikaamme seuraavaksi, mitä Kristus opettaa rukouksesta Matteuksen evankeliumissa:

Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut. Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään.
Matt. 6:5-8 UK

Mainittavaa on, että Vanha Käännös puhuu ”sanojen latelun” yhteydessä ”monisanaisuudesta”. Kyseessä ei siis selvästikään ole jonkinlainen suorite, jossa pisimmän rukouksen laatija saisi parhaimman vastauksen. Kyseessä ei myöskään ole performanssi tai yrite meditoida ja näin pureutua ihmisen sisimpään. Rukouksen tarkoitus ei ole pumpata ihmisestä fiiliksiä ja kokemuksia, vaan katse tulee kääntää pois itsestä, Kristukseen. Emmehän toki ystäviemmekään kanssa keskustellessamme pidä peiliä keskustelukumppanimme edessä ja tuijota siinä näkyvää peilikuvaamme, vaan katsomme keskustelukumppaniamme. Samalla tavoin meidän tulee katsoa rukoillessamme Jumalaa, eikä flirttailla itämaisten meditaatiotekniikoiden kanssa.

Edellä siteerattujen jakeiden jälkeen Kristus opettaa Isä Meidän -rukouksen, jota voi eittämättä pitää yhtenä tärkeimmistä esimerkeistä siitä, millaista on Jumalan mielen mukainen rukous. Kyseisessä rukouksessa nimittäin kategorisesti rukoillaan Raamatun opetusten pohjalta, vedotaan Jumalan lupauksiin ja rukoillaan tapahtuviksi niitä asioita, jotka Jumala on ilmoittanut ihmiselle hyväksi.

Tämä myös antaa meille terveen muistutuksen siitä, että kaikki ilmiöt tulee arvostella yksin Raamatun Sanalla. Jos esimerkiksi rukouksen aikana tai sen jälkeen mieleemme nousee rukoukseen liittyviä mielikuvia, ajatuksia tai jopa ilmestyksiä, arvostelemme ja suhteutamme ne sen mukaisesti, mitä Raamattu opettaa. Pyhän Hengen puheen erottaminen sielunvihollisen puheesta tapahtuu siis juurikin Raamatulla; Jumala kyllä vastaa ja johdattaa Pyhän Hengen kautta, mutta ei koskaan Raamattua vastaan.

Pyhä Henki itsessään on kuitenkin äärimmäisen tärkeä tekijä rukouselämässä. Hän siunaa läsnäolollaan rukouskokouksemme ja Hänessä voimme Kristuksen kautta lähestyä Jumalaa. Hän myös antaa armolahjoja, jotka tukevat hengellistä elämää yleisesti, ja jotka voivat myös olla erittäin tärkeä osa rukouselämää. Tällaisia armolahjoja ovat esimerkiksi henkien erottaminen ja kielillä puhuminen.

Mitä tulee kielillä puhumiseen, haluaisin erityisesti korostaa 1. Korinttolaiskirjeen 14. lukua, jossa puhutaan seurakuntajärjestyksen lisäksi paljon kielillä puhumisesta. Paavali toteaa mm. että:

Kielillä puhuva ei näet puhu ihmisille vaan Jumalalle; kukaan ei ymmärrä häntä, Hengen valtaamana hän puhuu salaisuuksia.
1. Kor. 14:2 UK

Toisaalta:

Toivoisin teidän kaikkien puhuvan kielillä, mutta vielä mieluummin toivoisin teidän profetoivan. Profetoiva on arvokkaampi kuin kielillä puhuva, ellei tämä sitten osaa myös tulkita puhettaan, niin että se koituu seurakunnan parhaaksi.
1. Kor. 14:5 UK

Joten:

Jos näet rukoilen kielillä, minun henkeni rukoilee mutta ymmärrykseni jää hyödyttömäksi. Mitä tämä siis tarkoittaa? Minun tulee rukoilla hengelläni, mutta myös ymmärryksellä; minun tulee laulaa kiitosta hengelläni, mutta myös ymmärryksellä.
1. Kor. 14:14-15 UK

Kielilläpuhumista kohtaamme Suomessa sekä vapaissa suunnissa että esimerkiksi luterilaisissa herätysliikkeissä. Siihen saattaa myös liittyä usein paljon hämmennystä, kysymyksiä ja pelkoja. Jotkut saattavat esimerkiksi ajatella ”olen huonompi uskova, kun en puhu kielillä” tai toiset ”nuo ovat päästään vialla kun käsittämättömyyksiä höpöttävät”. Raamattu ei kuitenkaan anna tukea kummallekaan lähestymistavalle, eikä meidän tarvitse tehdä asiasta sen kummempaa ongelmaa. Toiset rukoilevat Herraa kielillä, toiset eivät; kukin olkoon uskossaan ja armolahjoissaan täysin varma ja kiittäköön Herraa sen uskon määrän mukaan, kuin itse kullekin on annettu.

Kielillä puhuminen ei sinällään ole sen kummallisempi tilanne, kuin että ihminen avaa suunsa, mutta sanat eivät ole hänen omiaan. Pyhä Henki rukoilee ihmisen kautta käyttäen hänen suutaan välikappaleenaan. Rukouselämä voi kuitenkin olla aivan yhtä elävää silloinkin, kun ihmisellä ei kyseisestä armolahjaa ole. Suvaitkaamme ja kunnioittakaamme siis kielillä puhuvia lähimmäisiämme yhtäläisesti, kuin suvaitsemme ja kunnioitamme ihmiskielilläkin rukoilevia.

Mitä tulee kielilläpuhumiseen ja rukouselämään seurakunnassa, on tärkeää muistaa, että Jumala on rauhan ja järjestyksen Jumala. On totta, että vapauteen on Kristus meidät vapauttanut (Gal. 5:1), joten myös rukous saa luonnollisesti olla sen mukaista. Tämä elää kuitenkin rinnakkain sen kanssa, että seurakunnan kokouksissa on säilyttävä järjestys ja kuri (1. Kor. 14:40), eikä rukouselämäkään saa muuttua sekasorroksi. Näin ollen esimerkiksi kielillä puhuminen seurakunnassa on Raamatun mukaan kiellettyä silloin, kun läsnä ei ole henkilöä, joka selittäisi puheen muille (1. Kor. 14:28).

Rukoillessamme yksityisyydessä voimme kuitenkin toimia ja ilmaista itseämme Jumalan edessä monilla tavoilla, jotka julkisesti rajoittamatta harjoitettuina saattaisivat johtaa epäjärjestykseen. Kielilläpuhumisen lisäksi esimerkiksi tanssiminen on hyvä ja rukouselämää rikastuttava asia (2. Sam. 6:14). Myös laulun yhdistäminen rukoukseen on enemmän kuin suotavaa, sillä tähän perustuu kaikki ylistys. Tässä on myös lupa käyttää luovuutta, sillä myös Raamatun tekstejä voi laulaa, vaikka Raamatun laulaminen ääneen ei olekaan kovin yleistä luterilaisessa perinteessä. Muissa kirkkokunnissa, esimerkiksi ortodoksisuudessa, on Raamatun tekstien laulamisesta eli resitoinnista kehittynyt erittäin mittava ja siunaava perinne. Tämä on myös loogista, sillä esimerkiksi Psalmit oli alun perin tarkoitettukin esitettäväksi lauluina.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on vielä syytä korostaa, että tietysti Jumalan ylistäminen esimerkiksi tanssin keinoin on sallittua myös julkisesti. Vallaton tanssiminen ja laulaminen ei kuitenkaan saa aiheuttaa epäjärjestystä, ja siksi sen käyttöön on kiinnitettävä huomiota seurakunnankokouksissa.

Edelleen rukouselämää rikastuttaviin asioihin lukeutuu paasto. On toki välittömästi todettava, että kasvuiässä olevan (alle 18-20 -vuotiaan) tai esimerkiksi syömishäiriöistä kärsivän ei tule paastoamista harjoittaa, sillä se voi aiheuttaa – etenkin huolimattomasti toteutettuna – tarpeettomia terveydellisiä ongelmia. Sen sijaan normaali terve aikuinen pystyy helposti toteuttamaan useammankin päivän rukouspaastoja.

Raamattu opettaa paastoamisesta erittäin paljon, mutta olennaista on tässäkin asiassa muistaa toiminnan tarkoitus, joka on Jumalan lähestyminen, ei itsensä korostaminen.

Ja kun paastoatte, älkää olko synkännäköisiä niinkuin ulkokullatut; sillä he tekevät kasvonsa surkeiksi, että ihmiset näkisivät heidän paastoavan. Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa. Vaan kun sinä paastoat, niin voitele pääsi ja pese kasvosi, etteivät paastoamistasi näkisi ihmiset, vaan sinun Isäsi, joka on salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle.
Matt. 6:16-18

Emme siis paastoa kerätäksemme ihmisiltä tai Jumalalta irtopisteitä, vaan keskittyäksemme paremmin rukoukseen. Paaston aikana keho hiljentyy ja ihmisen on helpompi poistaa ajatuksiaan häiritsemästä maalliset asiat kuten ruoka, ja näin keskittyminen helpottuu etenkin hengellisen sodankäynnin aikana. Raamatusta voimme löytää lukemattomia esimerkkejä siitä, miten paasto ja rukous ovat erottamaton pari etenkin vaikeissa tilanteissa. Lisäksi se on osoitus Jumalan edessä siitä, että ihminen on todella tosissaan; kuten Jeesus sanoi, Isä näkee tämän.

Kun sitten Jumalan miehet ja naiset näin ovat vuosituhansien varrella Jumalaa lähestyneet ja häntä avuksi huutaneet, on edellämainittujen asioiden oheen syntynyt myös monia muita rukouselämää rikastuttavia ja edesauttavia tapoja ja asioita. Näistä nostan esille esimerkkeinä Jeesus-rukouksen, rukoushelmien käytön sekä ristinmerkin.

Jeesus-rukous on ikivanha, ortodoksisen kirkon kautta levinnyt yksinkertainen rukous ja avunhuuto Jumalalle. Siitä on useita versioita, mutta yleisin versio kuuluu seuraavasti:

”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”.

Tällaiset äärimmäisen yksinkertaiset rukoukset, jotka kohottavat katseemme Kristukseen vaikeina hetkinä, voivat auttaa ja tukea silloin, kun tuntuu, etteivät sanat riitä eikä rukoukseen ole voimia. Sydämen avunhuuto Jumalan puoleen ei jää huomiotta edes sen yksinkertaisuuden vuoksi, päin vastoin, sydämestä lähtevä yksinkertainen rukous on tuhannesti parempi, kuin tekopyhyydessä lausuttu litania.

Apuna voidaan käyttää haluttaessa esimerkiksi rukousnauhaa tai -helmiä. Joillakin ihmisillä ne ovat avuksi mielen rauhoittamisessa ja Kristuksen puoleen katsomisessa esimerkiksi elämän ollessa myllerryksessä. Rukouskertojen laskemisen lisäksi nauhoja voi käyttää myös rukousten rytmittämiseen, ja tässä jokainen voi käyttää luovuutta. Tarkoitukseen soveltuu lähes millainen tahansa ketju tai nauha, jossa on sormin tunnettavia toistuvia muotoja. Jokainen voi itse kehittää itselleen sellaisen rukousnauhan, kuin kokee itselleen tarpeelliseksi, tai käyttää jotain valmista rukousnauhaa.

Mitä tulee ristinmerkkiin, haluan viitata siihen, mitä aiemmin puhuimme liikkeen ja kehon käyttämisestä rukouksessa. Tämä toteutuu samalla tavalla myös ristinmerkissä, jonka saatamme kirkossa tehdä usein ajattelematta sen syvempää merkitystä. Ristinmerkki on nimittäin äänetön siunaus, joka tehdään lausuttujen sanojen sijaan tai lisäksi. Se on hiljainen ylistys, kiitos ja luottamuksen osoitus Jumalaa kohtaan. Martti Luther neuvoi asiasta Vähässä katekismuksessa seuraavasti:

Noustessasi aamulla vuoteesta siunaa itsesi pyhällä ristinmerkillä ja lausu: Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen haltuun. Aamen.

Samoin esimerkiksi 1664 ilmestyneessä saarnakirjassaan Loimaan kirkkoherra Laurentius Petri kehotti ristinmerkin käyttöön seuraavin perustein:

1. Pyhä risti muistuttaa Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta.
2. Se muistuttaa myös Kristuksen antamasta esikuvasta sekä kristityn halusta eritä tästä maailmasta ja olla Kristuksen kanssa (Fil. 1:23).
3. Risti kuvaa uskon asettamista perkeleen kiusauksia, helvettiä ja kuolemaa vastaan ja niiden voittamista.
4. Ristinmerkki erottaa kristityn pakanoista. Sillä me tunnustamme uskomme Kolmiyhteiseen Jumalaan ja annamme itsemme Hänen haltuunsa"

Ristinmerkin merkitys korostuu luonnollisesti entisestään, jos henkilö sattuu olemaan esimerkiksi kuuro tai mykkä. Tällaisilla ihmisillä ei ole muuta kuin kätensä, joilla siunata itsensä ja toisensa sekä ylistää Jumalaa. Myös nämä ihmiset huomioiden tulee kiinnittää huomiota siihen, ettei kyseistä merkkiä tehdä kevytmielisesti, vaan arvostaen ja kunnioittaen, sillä se on yhtä pyhä asia kuin suullakin tapahtuva siunaaminen.

Mitä edellämainituista asioista rukouselämän apuna sitten käyttikin, on tärkeintä muistaa, ettei rukousta tai sen apuvälineitä käytetä meditaatioon, eikä oppia haeta itämaisista uskonnoista, vaan yksin Raamatusta. Rukouksia ei kuulla sen vuoksi, miten hienoja tai järjestelmällisesti sommiteltuja ne ovat tai miten hienosti ihminen rukoillessaan tekee ristinmerkin, mutta tietyt rukoukseen liittyvät tavat ja esineet voivat auttaa rukoilijaa itseään keskittymään Jumalaan ja rukoukseen, kuten on asia esimerkiksi paastonkin suhteen.

Lopuksi voimme ottaa esille muutamia arkielämän tapoja ja asioita, jotka voivat olla avuksi rukouselämän ylläpitämisessä:

• Rukoilkaamme säännöllisesti, viidenkin minuutin hartaus ja Raamatun avaaminen iltaisin ja aamuisin voi tehdä päivään ison vaikutuksen
• Muistakaamme ruokarukoukset ja muut käytännön tavat, joilla osoitetaan Jumalalle kunnioitusta
• Pyytäkäämme rukoustukea, mikäli se on tarpeen. Avun pyytäminen ei ole mikään häpeä.
• Muistakaamme myös sakramenttien merkitys, sillä säännöllinen ehtoollinen on olennainen osa hengellistä elämää
• Olkaamme rukouksessa kestävät ja peräänantamattomat (Room. 12:12); Pray Until Something Happens

Miten Jumala vastaa rukouksiin?

Siinä missä Raamattu on rukouselämän oppikirja, on se myös historiallinen kuvaus lukemattomista eri tavoista, joilla Jumala vastaa rukouksiin. Eri lähestymistavat rukousvastausten ymmärtämiseen tukevat tässäkin asiassa toisiaan, ja tarjoavat erilaisia näkökulmia kysymykseen.

Usein käytettävä vertauskuva rukousvastauksista on niin sanottu liikennevalovertaus. Ajatellaan, että Jumala vastaa jokaiseen rukoukseen joko ”kyllä”, ”ei” tai ”odota”. Tämä varmasti pitää paikkansa, sillä kaikkitietävänä Jumala kyllä tietää saman tien, mikä oikea vastaus kuhunkin rukoukseen on. Liikennevalomalli kuitenkin raapaisee vasta pintaa, sillä se ei mainittavasti vastaa ihmisen huoleen siitä, vastaako Jumala vai ei. Voi olla esimerkiksi tilanteita, jolloin podemme epätietoisuutta siitä, tarkoittaako Jumala sanoa ”odota” vai ”ei”.

Avain tällaiseen ongelmatilanteeseen on sen sisäistäminen, että elämä Jumalan johdatuksessa on samalla elämää rukousvastauksessa. Saatamme ajatella rukousvastauksen tulevaksi asiaksi, jota odotamme, sen sijaan, että ajattelisimme Jumalan vastausta ihmisen lähestymiseen ikuisena preesensinä. Toisin sanoen, kun kunnioitamme Raamatun lakia ja elämme sen mukaisesti, elämme jo nyt rukousvastauksessa, ja saamme luottaa siihen, että kaikki tulevat asiat ovat Jumalan kädessä.

Tämä on erittäin lohdullista, sillä rukouselämään ja hengelliseen sodankäyntiin liittyy erittäin paljon asioita, jotka ovat käsityskykymme yläpuolella. Kuvaava esimerkki on tilanne, jossa Daniel rukoili pitkään Jumalalta vastausta, ennen kuin Jumala vastasi. Asialle löytyi kuitenkin selitys yllättävältä taholta:

Ja hän sanoi minulle: "Älä pelkää, Daniel, sillä ensimmäisestä päivästä asti, jona sinä taivutit sydämesi ymmärrykseen ja nöyryyteen Jumalasi edessä, ovat sinun sanasi tulleet kuulluiksi; ja sinun sanojesi tähden minä olen tullut. Persian valtakunnan enkeliruhtinas seisoi vastustamassa minua kaksikymmentäyksi päivää, mutta katso, Miikael, yksi ensimmäisistä enkeliruhtinaista, tuli minun avukseni, sillä minä olin jäänyt yksin sinne, Persian kuningasten tykö.
Dan. 10:12-13

Toisin sanoen Danielin rukoillessa kaikessa rauhassa oli hengellisessä maailmassa käyty mittava yhteenotto enkelien kesken, jopa niin merkittävä, että sanansaattajaksi lähetetty enkeli tarvitsi apujoukkoja pystyäkseen suorittamaan tehtävänsä. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että rukouselämässä, kuten kaikessa muussakin elämässä, olennaisimmat asiat ovat yleensä juuri niitä, joita emme näe. Fyysinen todellisuutemme, jota voimme tieteellä tutkia ja aistein koskettaa, on häviävän pieni ja mitätön verrattuna siihen hengelliseen todellisuuteen, joka on syntiinlangenneen ja kapeakatseisen putkinäkömme yläpuolella.

Jumalan käsityskyvyn yläpuolella tilanteet eivät kuitenkaa koskaan ole. Kuten Danielkin eli Herrassa luottaen siihen, että tilanteet ovat Herran kädessä viivytyksistä huolimatta, saamme myös me ottaa tästä oppia ja elää rukousvastauksessa riippumatta siitä, tapahtuvatko asiat siten, kuin olemme olettaneet tai toivoneet.

Toinen olennainen asia on, että Jumala vastaa ja puhuu Raamatun Sanan kautta. Luonnollisesti on myös raamatullinen tosiasia, että kuten Jumala Vanhan- ja Uuden Testamentin esimerkeissä lukemattomia kertoja antoi kädestä pitäen johdatusta, vastauksia ja ohjeita suoraan ihmiselle, toimii Hän samalla tavalla myös tänä päivänä. Siitä huolimatta meidän tulee antaa Jumalalle vapaa valinta sen suhteen, miten Hän vastaa. Aina eivät enkelit tule sanansaattajiksi, emmekä aina kuule Jumalan ääntä korvillamme tai näe näkyjä silmillämme. Raamatun Sana on kuitenkin meillä aina. Näin ollen Sanan yhdistäminen rukoukseen on erittäin tärkeä osa rukouselämää myös rukousvastausten suhteen.

Kuten myös aiemmin puhuimme siitä, miten tärkeää on arvostella kaikki hengelliset ilmiöt ja tuntemukset Raamatulla, pätee sama myös rukousvastauksiin. Kun siis etsimme rukousvastauksia, etsikäämme niitä ensisijaisesti Raamatusta ja Raamatun kautta. Raamattuun Jumala on tallentanut puhettaan ja ohjeitaan juurikin sitä varten, että ne vielä tuhansien vuosienkin kuluttua vastaisivat ihmisten huoliin ja kysymyksiin ja johdattaisivat heitä eteennpäin.

Samoin on myös tärkeää huolehtia siitä, ettemme vajoa passiivisuuteen odottaessamme Jumalan rukousvastauksia. Mikäli esimerkiksi olemme sairaana ja asumme maassa, jossa Herran armosta on saatavilla lääketieteellisiä palveluja ja lääkkeitä, on Jumalan halventamista kieltäytyä tällaisesta avusta, jonka Jumala on ihmiselle suonut. Samalla tavalla nähdessämme lähimmäisemme olevan hädässä ja huomatessamme, että pystyisimme häntä auttamaan myös inhimillisin resurssein ja keinoin, ei ole oikein vain rukoilla kyseisen henkilön puolesta ja pidättäytyä käytännön auttamisesta. Ihmisten laupeudenteot voivat usein olla juuri se rukousvastaus, jonka Jumala haluaa lähettää.

Tilanne on verrattava kertomukseen, jossa mies oli jäänyt tulvan keskelle ja rukoili Jumalalta apua. Paikalle tuli vene, mutta mies kieltäytyi astumasta siihen sanoen ”Kyllä Jumala minut pelastaa”. Kului hetki, ja paikalle tuli vielä toinen vene, mutta taas mies pysyi aloillaan sanoen ”Kyllä Jumala minut pelastaa”. Veneiden poistuttua virta vei miehen mukanaan ja hän hukkui, koska oli kahdesti torjunut Jumalan lähettämän rukousvastauksen.

Näin ollen meidän osamme rukouksessa on se, että otamme rukouksen kautta Jumalan suunnitelmasta kiinni ja pyrimme etsimään Hänen tahtoaan ja johdatustaan, pyytäen häneltä niitä asioita, joita tarvitsemme. Vastaaminen on Jumalan vastuulla, ja hän vastaa haluamallaan tavalla sopivaksi katsomanaan ajankohtana. Kaikkivaltias Jumala, joka on kaiken kommunikaation luonut, kyllä keksii oikeat vastaustavat, jotta ihmisen ei tarvitse elää epätietoisuudessa.

Samalla voimme luottaa siihen, että Jumalalla on täydellinen suunnitelma meidän elämällemme, ja Hän on sen meille valmistanut tekojamme myöten. Tämä suunnitelma ei ole salattu eikä Jumala ole jättänyt sen toteuttamista meidän itsemme varaan, vaan eläessämme rukouksessa saamme luottaa siihen, että Hän neuvoo meitä yhtäläisesti päätösten tekemisessä kuin vaikeista tilanteista selviämisessäkin, kuten Isä neuvoo lastaan. Sillä kuka on se Isä, joka lapsensa pyytäessä neuvoa ja apua sanoo vain ”en minä jaksa sinua auttaa, tee kuten parhaaksi näet”?

Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.
Ef. 2:10 VK

Rukouselämän ongelmatilanteita

Perisynnin vuoksi myös rukouselämämme on aina vajavaista, ja joskus saatamme tehdä ”hengellisen haaksirikon” myös rukouselämässämme. Raamatussa on kuitenkin monia rohkaisevia näkökulmia rukouselämän ongelmatilanteisiin, jolloin rukous saattaa tuntua erityisen vaikealta ja turhauttavalta pitkänkin aikaa. Samalla meidän on kuitenkin hyvä myös tutkia itseämme, josko omassa toiminnassamme olisi korjaamisen varaa, vaikka aina syy ei olekaan meissä itsessämme.

Samoin te, miehet, eläkää taidollisesti kukin vaimonne kanssa, niinkuin heikomman astian kanssa, ja osoittakaa heille kunnioitusta, koska he ovat elämän armon perillisiä niinkuin tekin; etteivät teidän rukouksenne estyisi. Ja lopuksi: olkaa kaikki yksimielisiä, helläsydämisiä, veljiä kohtaan rakkaita, armahtavaisia, nöyriä. Älkää kostako pahaa pahalla, älkää herjausta herjauksella, vaan päinvastoin siunatkaa; sillä siihen te olette kutsututkin, että siunauksen perisitte. Sillä: "joka tahtoo rakastaa elämää ja nähdä hyviä päiviä, varjelkoon kielensä pahasta ja huulensa vilppiä puhumasta, kääntyköön pois pahasta ja tehköön hyvää, etsiköön rauhaa ja pyrkiköön siihen. Sillä Herran silmät tarkkaavat vanhurskaita ja hänen korvansa heidän rukouksiansa, mutta Herran kasvot ovat pahantekijöitä vastaan.
1. Piet. 3:7-12 VK

Kiteytettynä siis: jos emme noudata Raamatun lakia oikeasta ja väärästä, vaan tahallamme elämme sen vastaisesti, ei ole kovin suuri yllätys, mikäli rukousvastaukset jäävät tulematta.

Pietarin kirjeen esimerkissä miehiä varoitetaan sukupuoliroolinsa vastaisesta käytöksestä, jopa niin vakavasti, että sukupuoliroolin rikkominen ja toisaalta vaimon kohteleminen epäkunnioittavasti voi johtaa siihen, että miehen rukoukset estyvät, tai kuten kahdennessatoista jakeessa sanotaan, Herran kasvot kääntyvät häntä vastaan. Tilanne on verrattava aiemmin sivuttuun ehtoollisen kelvottomaan viettämiseen, joka voi kääntää pyhän aterian ihmiselle tuomioksi.

Raamattu opettaa myös monissa muissa kohdissa siitä, millaisia seurauksia Raamatun vastaisilla edesottamuksilla, erityisesti hengelliseen elämään suoraan liittyvillä, on. Vanha Testamentti on täynnä tilanteita, joissa Jumala saattoi todella rajusti puuttua epäasialliseen käytökseen pyhyyden edessä, ja rangaistuksen kohteeksi päätyi niin yksittäisiä ihmisiä (esim. 2. Sam. 6:7), kuin kokonaisia ihmisryhmiäkin (esim. 2. Moos. 32:35). Samoin myös Uusi Testamentti käyttää paljon aikaa opettaakseen siitä, miten vaarallista on leikkiä synnin kanssa – sitaatteihin voisi käyttää koko lopputekstin. Asiaa on siis syytä harkita vakavasti myös omaan elämään suhteutettuna.

On kuitenkin myös monia pienempiä asioita, jotka ovat yhtä lailla huomion arvioisia Jumalaa kunnioittavassa rukouselämässä. Hyvä esimerkki näennäisen arkisesta ja triviaalista opetuksesta, jota kuitenkin – ainakin katolisen ja ortodoksisen kirkon ulkopuolella – rikotaan lähes säännönmukaisesti, on 1. Korinttolaiskirjeen 11. luvun ohjeistus siitä, miten päähineitä tulee käyttää seurakunnankokouksissa:

Teidän tulee kuitenkin tietää, että jokaisen miehen pää on Kristus, naisen pää on mies ja Kristuksen pää on Jumala. Jos miehellä on päähine päässään, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä. Sen sijaan jos nainen on avopäin, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä, sillä sehän on samaa kuin hän olisi antanut ajaa hiuksensa pois.
1. Kor. 11:3-5 UK

On merkillepantavaa, että Paavali käyttää näinkin pienen yksityiskohdan opettamiseen ja sen laiminlyömisestä varoittamiseen yli kymmenen jaetta. Ei siis ole ihme, että vielä tänäkin päivänä on suomalaisessa jälkikristillisessä kulttuurissa etikettivirhe, jos mies käyttää hattua kirkossa.

Paavalin yksityiskohtaiset varoitukset ja perustelut voi jokainen käydä katsomassa kyseisestä luvusta, mutta tämän esityksen kannalta olennaista on huomata Paavalin tätä asiaa koskevassa opetuksessa korostuva pyhyyden merkitys ja se, että rukouselämämme tulee olla myös ulkonaisesti sopusoinnussa Raamatun opetusten, arvojen ja sanoman kanssa ilman, että asiasta edes tarvitsee sen koommin käydä väittelyjä. Kuten Paavali luvun kuudennessatoista jakeessa toteaa, Jumalan seurakunnilla ei ole tapaa väittää vastaan näissä tai muissakaan asioissa. Onko meillä?

Lohdullista on kuitenkin aina muistaa, että meidän roolimme on lopultakin varsin yksinkertainen; meidän tulee vain pitää huolta Raamatun lain noudattamisesta ja siitä, että noudatamme niitä ohjeita, joita rukouselämästä ja muustakin elämästä on annettu, ja että pysymme rukouksessa kärsivällisesti ja uskollisesti. Kaikki muu on Jumalan vastuulla, tai kuten eräs tuntemani henkilö tapaa sanoa ”Jumalalla on silloin tulosvastuu”. Tämä on myös ihmisen kannalta erittäin vapauttavaa, sillä me emme ole vastuussa siitä, mitä Jumala tekee tai ei tee; olemme vastuussa ainoastaan siitä, mitä me teemme tai emme tee.

Samalla kun siis näin kiinnitämme huomiota vaellukseemme ja kilvoittelemme Raamatun lain mukaisesti, voimme myös olla rehellisiä Jumalalle siitä, miltä meistä tuntuu. Epävarmuus ja hämmennys rukouselämän suhteen ei ole mikään häpeä, sillä sen lisäksi, että meille on annettu Isä Meidän -rukous ja meitä kehotetaan rukoilemaan lähimmäistemme puolesta, voimme myös luottaa siihen, että Jumalan Pyhä Henki tukee meitä meidän heikkouksissamme. Hän myös yhdessä Kristuksen kanssa alati rukoilee meidän edestämme:

Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla. Mutta sydänten tutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä.
Room. 8:26-27 VK

Rukous ei siis ole taitolaji, ei määrälaji, ei voimalaji eikä suorituslaji. Rukous tapahtuu samalla tavoin kuin pelastuskin; yksin armosta ja yksin uskosta. Se on Jumalan lahja meille, ja sen ansiosta voimme turvallisin mielin lähestyä Jumalaamme sellaisina vajavaisina ihmisinä, kuin olemmekin. Näin meillä on turva ja rauha myös tilanteissa, joissa rukousvastaukset inhimillisestä näkökulmasta tuntuvat viipyvän, sillä noudattaessamme Raamatun opetuksia voimme myös luottaa siihen, ettemme ole itse rukousvastausten esteenä.

Loppusanat

Rukouselämän ja sitä kautta tietysti myös uskovien yhteisen rukouksen merkitystä ei voi korostaa liikaa. Uusimmassa, seurustelua käsitelleessä Kissa pöydälle -jaksossa vieraat puhuivat mielestäni erittäin osuvasti rukousyhteyden merkityksestä. Jaettu rukouselämä yhdistää ihmiset toisiinsa tavalla, josta siitä osattomat voivat vain uneksia. Näin esimerkiksi uskovien välisen seurustelun ja avioliiton olennaisin rakennuspalikka ei ole seksi tai edes inhimillinen rakkaus, vaan rukousyhteys.

Meidän rukouksemme ovat Jumalalle erittäin rakkaita ja tärkeitä. Käydessämme Jeesuksen johdolla rukoustaisteluun kaikkea vihollisen valtaa ja voimaa vastaan, ja toisaalta astuessamme sakramenttien pyhittämään yhteiseen rukoukseen sekä seurakunnissa että kodeissa, olemme osallisia kuusi vuosituhatta jatkuneesta rukouksen historiasta. Rukous tekee eläväksi sen uskontunnustuksessa tunnustetun uskovien yhteyden, joka yhdistää meidät toisiimme ja Jumalaan erottaen meidät syntielämästä ja maailmallisuudesta.

Rukouksen kautta meillä on myös mahdollisuus olla siunaukseksi toinen toisillemme, itse kunkin pelastukseksi ja rohkaisuksi. Suurimpia ja ihanimpia asioita, joita ihminen voi toiselle tehdä, on rukoilla toisen puolesta. Siinä on voima, joka ylittää kaikki inhimilliset yritelmät ja suoritukset, sillä rukouksessa emme toimi omassa, vaan Jumalamme voimassa.

Lopuksi haluan henkilökohtaisesti tuoda esille pienen, mutta itselleni kovin tärkeän yksityiskohdan. Mielestäni yksi hienoimpia arkisia asioita, joita uskovat tekevät, on siunauksen toivottaminen toiselle. Usein ”siu” -lyhenteeksi kutistuva toivotus on nimittäin auktoriteettirukous pienoiskoossa. Sanoessamme toiselle ihmiselle ”siu” julistamme tosiasiassa Jumalan antamalla hengellisellä auktoriteetilla Kristuksen sovitustyötä ja veren suojaa hänen elämälleen ja kätkemme hänet Jumalan siunaukseen nyt, aina ja iankaikkisesti. Se on maailman kauneimpia asioita.

Minä kehoitan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta
1. Tim. 2:1 VK

Lähteet:
http://www.vapaasatama.net/
http://www.rukous.net/
http://www.dlc.fi/~kyostik/Rukous/TuPe.html
http://www.ort.fi/fi/ortodoksisuus/kirkkotaide/kirkkomusiikki.php
http://www.ortodoksi.net/liturgiset_tekstit/rukoukset/jeesuksen_rukous.htm
http://www.kingshouse.org/headcovering.htm
http://www.alibi.fi/alibin-parhaat/nbk-pomo-lauri-johansson-tunnustaa-3-murhaa